”Kapitalistinen talousjärjestys ja länsimainen demokratia ovat kulkemassa kohti lopullista romahdustaan” – arviossa The Cultin uusin

”Uhon alta kuuluu nyt vanhenemisen pelko sekä sielun hauraus”, kertoo Jari Mäkelä uuden levyn kappaleista. Miltä maistuu The Cult vuosimallia 2016?

The Cult
Hidden City
Cooking Vinyl
Arvosana 8,6 / 10

hiddenVuonna 2016 rock on tekemässä lähtöä. Jos genren kuolinkorina elefanttien hautuumaalla kuulostaa yhtä komealta kuin The Cultin kymmenes studioalbumi Hidden City, niin antaa mennä vaan. Pari asiaa on kuitenkin tehtävä ensin selväksi.

1) Illuusio siitä, että luottomies Bob Rockin (Metallica, Mötley Crüe) ja The Cultin yhteistyö automaattisesti synnyttäisi Beyond the Good and Evil -levyn (2001) kaltaista raskaan metallin -riffisirkusta, on syytä haudata norsunraatojen mukana.

Hidden Cityn alku antaa hätäisimmille hardrockia odottaneille harhauttavan signaalin. Avausraita ja ensimmäinen maistiainen Dark Energy tukeutuu letkeään glitterrummutukseen ja Billy Duffyn puolivillaiseen kitarariffiin, joka olisi ehkä kelpuutettu Electriciltä (1987) lohkaistun singlen bonusraidan koukuksi. Toinen biisi No Love Lost voisi olla Sonic Templeltä (1989) yli jäänyt kappale. Ehkä se onkin? Albumin kahdestatoista biisistä vain vihaisesti jyräävä G.O.A.T. edustaa näiden lisäksi vanhaa rocklinjaa.

Kypsä, henkistynyt ja jopa pelottavalla tavalla iskelmällinen (Birds of Paradise, Lilies ja Sound & Fury) Hidden City on viides Bob Rockin tuottama The Cult -albumi. Niistä joka ainut on kotoisin eri planeetalta. Bob Rock ei ole auteur-tuottaja, vaan uskollinen avustaja Duffyn ja Ian Astburyn taiteellisten näkemysten toteuttamisessa ja joskus ilmeisen hankalassa yhteensovittamisessa.

The Cult ei ole koskaan tanssinut tuottajansa pillin tahdissa, vaikka sitkeästi elävän legendan mukaan Rick Rubin olisi diktaattorin elkein muovannut alkuaikojen postpunkbändin oman makunsa mukaiseksi AC/DC/Zeppelin -hardrockyhtyeeksi. Tosiasiassa Astbury ja Duffy olivat itse kyllästyneet Steve Brownin goottirock-tuotantojälkeen läpimurtolevyllään Love (1985) ja hyllyttivät soundimaailmaltaan identtisen Peace-albumin vuonna 1986.

Vasta yhden rockbändin (Slayer) kanssa työskennellyt hip hop -nousukas Rubin oli Electricillä Jim Morrisoniin hurahtaneen Astburyn ja kitarasankari Duffyn apulainen ja classic rock -oppipoika, joka hyödynsi levytyskokemusta Danzigin albumitrilogialla.

2) The Cult ei tule enää koskaan tekemään klassikkotrionsa (LoveElectricSonic Temple) veroista albumia. Bob Rockin tuottama Loven ja Electricin synteesi Sonic Temple nosti yhtyeen stadionluokkaan. Siitä asti on yhtyeen ”uutta tulemista” odotettu kuin Jeesuksen paluuta. Turhaan.

Inspiroitunut ja ajanmukaistettu Sonic Templen heavy metal -rekonstruktio Beyond Good and Evil oli erinomainen levy, mutta klassikkona sitä ei voi pitää. The Cultin edellisen Choice of Weapon -albumin (2012) arvoa nostivat deluxe-painokselta löytyneet Chris Gossin vuonna 2010 yhtyeen selkänahasta piiskaamat Capsule EP -raidat sekä se, että levyllä soitti yhtyeen historiassa ensimmäistä kertaa vakiintunut rytmiryhmä, basisti Chris Wyse ja rumpali John Tempesta. Hidden Cityllä Wyse on kuitenkin vaihtunut mm. Jane’s Addictionissa soittaneeseen Chris Chaneyhin.

Rivijäsenet tulevat ja menevät, mutta Hidden Cityn kohdalla on viimein hyväksyttävä jo vuosien takaisista livetallenteista tuskallisen selväksi käynyt tosiasia. Rock-kukko Astbury on menettänyt äänensä. Sen särmä on poissa ja terä tylsistynyt. Astburyn ääniala on madaltunut, mikä on tietenkin ihan luonnollista. Uhon alta kuuluu nyt vanhenemisen pelko sekä sielun hauraus. Ääni särkyy korkeimmissa kohdissa, eikä sitä ole enää studiossa vaivauduttu peittelemään.

Siinä kivuliaat reunaehdot. Niiden jälkeen voidaan todeta, että Hidden City on The Cultin paras levy yli kahteenkymmeneenviiteen vuoteen. Ja ensimmäistä kertaa ysärialternativelevy The Cultin (1994) jälkeen bändi katsoo eteenpäin, tulevaisuuteen.

Se tulevaisuus on synkempi kuin koskaan. Sen ohella, että rock sellaisena kuin me sen olemme oppineet tuntemaan, vetää viimeisiä henkosiaan, koko kapitalistinen talousjärjestys ja länsimainen demokratia ovat kulkemassa kohti lopullista romahdustaan. Ympäristökatastrofi etenee täysin hallitsemattomasti. Tälle tuholle Hidden City tarjoaa erinomaisen soundtrackin.

Hidden Citystä on puhuttu The Cultin 2000-luvun albumitrilogian päätöslevynä. Se on hölynpölyä ja löysää markkinapuhetta. Mitään kokonaisuutta ei ole olemassakaan. Martin ”Youth” Gloverin ”liian kevyesti” tuottama perusrockalbumi Born Into This (2007) oli vähällä jäädä The Cultin viimeiseksi levyksi.

Ristiriita impulsiivisen ja kokeilunhaluisen vokalistin sekä perusasioihin luottavan ”lihaa ja perunaa” -kitaristin välillä on tuottanut parhaimmillaan hienoja, mutta kaupallisesti epäonnistuneita kokeiluja, kuten Resurrection Joe (1984) ja tämänhetkisen kiertuekumppani Primal Screamin tuotantoa muistuttanut The Witch (1992). Keulahahmojen näkemyserojen takia The Cult on ajautunut välillä todella pitkiin taukoihin. Astbury ja Duffy ovat kuitenkin itsekin huomanneet olevansa lyömätön kaksikko ainoastaan kimpassa.

Tällä vuosikymmenellä The Cult on ollut toiminnassa koko ajan. Duffy on vitsaillut, että jos Astbury olisi saanut pitää päänsä, Hidden City olisi technolevy. Valitettavasti hienon Dance the Night -goottirockbiisin nimeä lähemmäksi tanssimusiikkia uusi albumi ei kurota.

Hidden Cityllä Billy Duffy hellimät hardrock-riffit ovat jääneet taka-alalle. Kymmenien helmeilevien kitaralayereiden ja koskettimien äänimatossa ja melodioissa kuuluu yli kolmen vuosikymmenen takaisia esikoislevy Dreamtimen (In Blood) ja Loven (Hinterland, Avalanche of Light) kaikuja. Vaikutelma syntyy kuitenkin lähinnä Duffyn tavasta säveltää ja soittaa. Hidden City on soundimaailmaltaan muinaisia The Cult -levyjä selkeämpi eikä kuulosta pastissilta. Heathens on uusi The Cult -klassikkobiisi.

2000-luvun alkupuoliskolla Astbury teki oman ja The Cultin uran kustannuksella nuoruutensa unelmista totta ja palveli vara-Morrisonina Ray Manzarekin johtamassa The Riders on the Storm -yhtyeessä. Tämä opetti miehelle pikkuriikkisen nöyryyttä ja riisui kliseiset ”wolf child”- ja muut The Doors -viittaukset lyriikoista. Amerikan alkuperäisasukkaat ja itämaiset filosofiat ovat edelleen Astburyn useimpien tekstien taustalla, mutta kappaleiden merkityksiä ei enää naivisti ja kiusallisesti alleviivata.

Deeply Ordered Chaos -biisi viittaa Charlie Hebdon toimitukseen vuoden 2015 alussa Pariisissa tehtyyn terrori-iskuun ja on entistä ajankohtaisempi Eagles of Death Metalin keikan joukkomurhan jälkeen. Bataclan-teatteri oli myös The Cultin vakituinen keikkapaikka.

Jari Mäkelä