Kari Peitsamo ennusti Perussuomalaisten tulemisen jo vuonna 1980 – arviossa Peitsamon Maan alla -teos

Markus Paajala

”Puhtaasti äänilevynä Maan alla ei siis ole erikoisen onnistunut. Silti se on piristävä lisä kokonaistaideteokseen nimeltä Kari Peitsamo”, sanoo Juha Merimaa arviossaan.

Kari Peitsamo
Maan alla
Rocket Records
Arvosana: 5,4/10

paitsamoLavapuheissaan Kari Peitsamo jakaa tuotantonsa usein kahteen kauteen. Näistä ensimmäinen, sininen kausi kattaa artistin mukaan uran alkuvuodet 1977-1979. Musta kausi alkaa sitten vuodesta 1980 ja jatkuu edelleen.

Jako on tietenkin tehty pilke silmäkulmassa – jokainen Peitsamon tuotantoon tutustunut ymmärtää nopeasti, että vuoden 1980 jälkeenkin siihen mahtuu monenlaisia vaiheita ja tyylisuuntia – mutta silti siinä piilee totuuden siemen.

Ensimmäisinä levytysvuosinaan Peitsamo oli monella tapaa luovimmillaan ja kokeilevimmillaan. Vaikka laulujen tekstit saattoivat vaikuttaa hupsuilta tai naiiveilta, otti Peitsamo ne siinä määrin tosissaan, että julkaisi kolme niistä koottua runoteosta vuosina 1978-1979. Vuonna 1980 ne saivat seurakseen neljännen runoteoksen Maan alla. Sen poikkesi kolmesta edeltäjästään siinä, olemalla itsenäinen teos jonka tekstejä ei levytetty. Ennen kuin nyt.

Peitsamon 66. levy on runolevy, jossa artisti lausuu järjestyksessä kaikki Maan alla -teoksen ensimmäisen osan, Maan alle, 118 lyhyttä proosarunoa (ainoa poisto on Kaikki tiet tukossa -runon lukeminen vain kerran – alkuperäisessä kirjassa runosta on kaksi, hieman erilaista versiota). Tahti on hengästyttävä: mittaa tuplalevyllä on noin 70 minuuttia ja seuraava runo alkaa usein heti edellisen loputtua.

Muutenkin toteutus on Karille tyypilliseen tapaan kursailematon: pienet takeltelut eivät haittaa ja luennat on luultavasti purkitettu ensimmäisillä otoilla. Taustalla taiteilija säestää runojaan ukulelella ja erilaisilla lyömäsoittimilla kulkusista rumpuihin. Taustojen ja runojen yhteys jäi ainakin allekirjoittaneelle moneen hivenen hämäräksi: useaan otteeseen toistuva Shanghaista Siuroon -riffi putkahtaa esiin mitä oudoimmissa yhteyksissä ja välillä tausta jatkuu katkeamattomana runosta toiseen, mikä lisää levyä muutenkin hallitsevaa kiireen tuntua.

Entäpä itse runot? Monella tapaa ne ovat muistuma Karin siniseltä kaudelta: näin vapaata assosiointia ja ennakkoluulottomia rakenteita mieheltä ei ole hetkeen kuultu. En kuitenkaan ole ihan vakuuttunut vapaan muodon sopivuudesta Peitsamon teksteihin: siinä missä kappaleen rakenne pakottaa tiivistämään ja järjestämään antaa vapaa muoto rönsyillä vähän joka suuntaan. Kuten vaikka runossa Ydin vihdoinkin:

”Kolme päivää olemme suorittaneet porauksia ja nyt olemme perillä. Ydin vihdoinkin. Maailman ensimmäiset ihmiset purukumin sydämessä.

Soitan kotiin. Zelda nostaa kuulokkeen ja vastaa. Tiesin, että he elivät hengessä mukana. Kaverini Amundsen polttelee tyytyväisenä piippuaan, tämä ei ole hänelle uutta. Minä en tupakoi.” (Peitsamo 1980)

Seassa on toki myös kiinnostavia ajatuksia, kuten luonteen heikkouksien kutsuminen kylään – heikkoudet saapuvat moottoriveneellä, kertoja suunnittelee tarjoavansa myrkytetyn omenan – (Luonteen heikkoudet) ja oivalluksia, joista erikoisin lienee Perussuomalaisia jo 1980 ennakoinut Traktoripuolue hajosi osiin, maatui, ja kantoi ihmeellisen hedelmän, jota tutkitaan yhä (Vedet sekoittuvat). Silti runolevy on ajatuksena hauskempi kuin kuunneltuna, ja ainakin itse luen mieluummin Maan alla -runot itse omaan tahtiini.

Puhtaasti äänilevynä Maan alla ei siis ole erikoisen onnistunut. Silti se on piristävä lisä kokonaistaideteokseen nimeltä Kari Peitsamo, ja varmasti kiinnostavampi kuin jälleen uusi kolmen soinnut boogielevy.

Ennen muuta Maan alla todistaa Peitsamon pystyvän yhä hämmentämään. Lähes 40 vuotta levyttäneelle artistille se on kova saavutus.

Juha Merimaa