Nalle Österman kävi katsastamassa kahden eri sukupolven ja sukupuolen lahjakkaan suomalaisen lauluntekijän, eli Pave Maijasen ja Jipun, keikat joulun alla. Yhteinen nimittäjäkin löytyi.
Teksti & kuvat: Nalle Österman
Pave Maijanen
1.12.2010 Helsinki, Pub Gaselli
”Välihuikka, hyvät ystävät, välihuikka!”
Välihuikka!
Pave Maijanen vaikuttaa olevan leppoisalla tuulella. Kello on 20.21. Olemme joulukuussa. Joulukuun ensimmäisenä päivänä avattava joulukalenterin virkaa toimittava Helsingin Sanomain Nyt-liitteen Menokone listaa melkoisen määrän kotimaisten lauluntekijöiden esiintymisiä Helsingin seutuvilla.
Pave Maijanen Pub Gasellissa, Jippu Le Bonkissa, Maija Vilkkumaa Jukka Orman vieraana Käpylän Iltatähdessä sekä Timo Rautiainen Ira Kaspin ja Peter Engbergin vieraana alkuillasta Le Bonkissa. Ohhoh! Melkoista settiä yhden illan aikana! Ja mikäpä ihmeellisintä: sekä Maijanen että Rautiainen ovat tarjolla ilmaiseksi, eikä Vilkkumaastakaan tarvitse pulittaa kuin femman!
”Kiitollisena näistä raikuvista aplodeista välihuikka, hyvät ystävät, välihuikka!”
Välihuikka!
Pave Maijanen istuu baarijakkaralla akustinen kitara sylissään. Hänellä on sellainen virne kasvoillaan kuin miehellä, joka on roudausten ja keikan odottamisen lomassa siemaillut tuollaiset neljä keskioluttuoppia. Ei mikään jurri, mutta leppoisa virnistys.
Tässä vaiheessa iltaa Pub Gasellissa on paikalla tuollaiset 40 ihmistä. Kun Maijanen veteli muutama vuosi takaperin muutaman ystävänsä kanssa parin kilometrin päässä Helsingin Olympiastadionilla, oli paikalla noin 40 000 kuulijaa.
No, he kaikki eivät olisi mahtuneet tänä iltana Pub Gaselliin.
”Tää seurava kappale on mun uudelta levyltä. Kai mä saan esittää teille biisin mun uudelta levyltä? Kyllä mä vedän niitä vanhojakin, älkää murehtiko, mut mä vedän pari uutta tässä eka. Kai se on teille ok?”
Mölinää.
”Hyvä. Tää seuraava biisi tuli sillä tavoin, että mulla oli hirveät luomistuskat, mä en saanut mitään aikaiseksi, oli hillitön kirjoitusblokki. Mä puhuin tästä sitten Heikille, joka totesi, että ’älä välitä, Pave, me ollaan tällaisia rikkinäisiä villasukkia, kolhiintuneita autonrämiä’. Tuon Hectorin kanssa käydyn keskustelun jälkeen tein tämän kappaleen siltä istumalta. Tän nimi on Rikkinäinen villasukka!”
Pave Maijasen tuorein albumi Kaikessa rauhassa ilmestyi tänä vuonna. Siitä edellinen Mustaa valkoisella näemmä kymmenen vuotta sitten.
Luomistuskat ovat ilmeisesti olleet kovat.
Nyt Maijanen esiintyy rennosti ja vapautuneesti. Se on mukava nähdä ja kuulla. Mies ei näytä olevan moksiskaan, vaikka yleisöä on vain kourallinen. Ei se määrä vaan se laatu.
Pub Gasellissa Pave Maijanen esiintyy Hearthillistä ja Kontulasta tutun Ufo Mustosen lauluntekijäklubilla. Ovatko lauluntekijäklubit tämän hetken kuuma trendi Helsingissä, kun saman illan aikana vastaavaa konseptia hyödyntävät muutkin ravintoloitsijat pääkaupunkiseudulla, vai puhdasta sattumaa?
On kunnioitettavaa ja hienoa, että tällaisia intiimejä iltoja kuitenkin järjestetään, sillä on hienoa kuulla artistin itsensä kertovan tarinoita kappaleittensa takaa ja puhumassa avoimesti esimerkiksi luomistuskasta.
”Välihuikka, hyvät ystävät, välihuikka! Huliväikkä!”
Huliväikkä!
Puolen litran tuoppi kylmää ja huurteista Lapin kultaa maksaa Pub Gasellissa 6,60 euroa. Kalliolaiselle rokulle se on melko paljon, mutta keskustassa aika normihinta. Keikka on onneksi ilmainen, eikä narikkaakaan ole.
Tilaan pienen kokiksen. Se maksaa 1,60 euroa.
Ki-tois!
Nämä ovat näitä elämän pieniä ihmeellisyyksiä Helsingissä. Tarjolla on ilmaiseksi useamman sata tuhatta levyä levylaulajana ja tuottajana myynyt artisti, ja paikalla on noin 40 kuulijaa. Onko mainostus epäonnistunut? Vai eikö tänne haluta enempää ihmisiä? Halutaan mieluummin säilyttää tilaisuus intiiminä ja henkilökohtaisena?
Paikalla on etupäässä varttuneempaa väkeä, siinä neljän-viidenkympin nurkilla. Muutama nuorempi kaunotar on sentään myös ilmestynyt paikalle.
”Seuraava biisi on Porin Pavarotin tuotantoa!”
Maijanen viheltää tutun melodiapätkän. Sehän on Dingon Levoton Tuhkimo!
”Ja elämä on helppoo silloin, kun on joku, josta pitää kii. Ei tarvitse mennä nukkumaan itkeäkseen, itsensä unelmiin. Ja elämä on, päivästä päivään, vieraiden pilkkaa sinullekin. Päivästä päivään, levoton tuhkimo tekee itsestään marttyyrin.”
Säteilevän hymyn omaava vaalea kaunotar laulaa mukana baaritiskin kulmassa onnellisen näköisenä.
”Tässä kohdassa kaikkien naisten kuuluu ulvoa auu, auu, auu!”, Maijanen neuvoo.
Naiset ja miehet ulvovat. Kaikkia naurattaa. Hyvä!
”Hei, tiedättekste miten Pietarinkadun Oilersin versio tästä kertosäkeestä menee?”
Muutama käsi nousee.
”Vedänkö sen? Älkääkä sitten väittäkö, etten varoittanut!”
Maijasta naurattaa.
”Ja emäntä on, päivästä päivään, vieraineen pilkkaa sinuakin. Päivästä päivään, levoton tuhkamuna tekee, itsestään marttyyrin.”
Tai jotakin sinnepäin.
”Kiitokset tuolle Kuopion pienelle suurelle miehelle, Sakari Kuosmaselle!”
Öhö öhö!
”Kiitollisena näistä raikuvista aplodeista välihuikka, hyvät ystävät, välihuikka!”
Välihuikka!
Kuvan oikeassa alalaidassa sijaitsevasta juomalasista Pave Maijanen otti välihuikkaa Pub Gasellissa Helsingissä keskiviikkona 1. joulukuuta 2010.
Itse muistelen puolestani tarinaa siitä eräästä Maijasen keikkareissusta, jolloin erään kontulalaisen toverini välihuikat katosivat Maijasen parempiin suihin ennen keikkaa – viisi lonkeroa ja puoli pulloa Jalokahvia. No, saapahan Janon kaltainen kappale tässä yhteydessä täysin uuden merkityksen.
Ulkona tupakkapaikalla kaksi miestä juttelee keskenään.
”On toi Maijanen kyllä ihan saatanan kova kitaristi, vittu, ei meikäläinen taipuisi tuollaiseen kyllä mitenkään.”
Rispektiä tippuu.
Totta tosiaan, Pave Maijanen soittaa helvetin hienosti. Tuo vaatimattomasti pukeutunut salskea kuusikymppinen on hienossa vedossa. Kaikki nyanssit ja fraseeraukset ovat kohdallaan. Laitan silmät kiinni ja annan musiikin kulkeutua lävitseni. Se hivelee sisintäni. Se hyväilee mieltäni. Tällä matkalla yksikin väärä ääni voisi repiä sielun palasiksi. Tähän matkaan ei uskaltaisi ryhtyä, ellei luottaisi ja tietäisi estradilla olevan satojen – ellei tuhansien – keikkojen marinoima ammattimies, joka hallitsee esiintymisen, viihdyttämisen ja oman instrumenttinsa salat juuri niin hyvin, kuin Helsingin Olympiastadionillakin omalla keikallaan esiintyneen huippuartistin kuuluu.
Oltiin sitten esiintymässä 40 hengelle pubissa tai tuhat kertaa isommalle yleisölle Stadikalla.
”Pakko panna jarrua välillä, ettei tää homma lähde ihan käsistä.”
Säteilevän hymyn omaava vaalea kaunotar käy kuiskaamassa jotakin Maijaselle. Maijanen hymyilee.
Levottoman Tuhkimon lisäksi kuullaan myös muita lainakappaleita. Muun muassa Fever, Dave Lindholmin I’m Gonna Roll, Pakko saada BMW, Kari Peitsamon Kauppaopiston naiset, Hectorin Juodaan viinaa sekä Little Featin Teenage Nervous Breakdown.
Viimeksi mainittu tekee syvän vaikutuksen.
Jumalauta, mitä soittoa!
”Näistä raikuvista aplodeista kiitollisena välihuikka, hyvät ystävät, välihuikka! Huliväikkä!”
Huliväikkä!
Toki Maijanen esittää myös suurimmat hittinsä. Kylläpä tuo suomirockin elävä legenda on sitten onnistunut tekemään upeita kappaleita urallaan! Pidä huolta kuullaan herkkänä akustisena tulkintana, mutta kappaleen sanoma on tällä hetkellä ehkä ajankohtaisempi kuin koskaan.
”Pidä huolta itsestäs ja niistä, jotka kärsii. Anna almu sille, joka elääkseen sen tarvii. Muista siellä rakentaa, missä koti maahan sortuu. Koeta niitä rohkaista, jotka päätöksissään horjuu. Sillä jokainen, joka apua saa, sitä joskus tajuu myös antaa, tajuu myos antaa, tajuu myös antaa. Pidä huolta luonnosta, se susta huolen pitää. Pidä kii päätöksistä, niistä voima itää. Muista, vanhukset ei kuulu vanhainkotiin. Toimi niin, ettei nuorukaiset joudu uusiin sotiin.”
Helvetin hyvät sanat! Harmi vain, ettei Maijaselta irronnut almua 20 vuotta sitten Kaivopuistossa Elmun kansanjuhlassa, kun 17-vuotias Österman ystävineen yritti pummia almuja juhlakansalta kaljatuoppiin. Onneksi muut olivat Maijastakin avokätisempiä.
”Näistä raikuvista aplodeista kiitollisena välihuikka, hyvät ystävät, välihuikka!”
Välihuikka!
Pave Maijanen sai ihailevia katseita osakseen.
Lopulta homma lähtee lapasesta, kun Lähtisitkö yhdistyy Vesa-Matti Loirin roolihahmon Jean-Pierre Kuselan tunnetuksi tekemään Nauravaan kulkuriin.
”Oh-hoh-hoh-hoh!”
Kertosäe on yhteislaulun juhlaa. Myös korkeat osuudet kuulostavat yllättävän hyvältä. Ehkä laulu sujuu välihuikista huolimatta – tai niiden ansiosta.
”Lähtisitkö silloin kanssani järvelle? Sulle sukeltaisin helmen valkean. Istuisitko kanssani keskipenkille? Vastaisitko hellään suudelmaan.”
Oh-hoh-hoh-hoh! Kaikkia naurattaa. Maijanenkin välihuikkineen on tippua baarijakkaralta. Tunnelma alkaa olla jo melkoisen reipas ja riehakas. Nyt vituttaa, etten ole kännissä.
6,60 euroa tuoppi.
Maijasen varsinainen setti päättyy sikermään Suomen Talvisota 39-40 underground-helmiä sekä Vladimir Vysotskiin.
Jo 50-60-päiseksi kasvanut yleisö taputtaa innokkaasti.
”Onks tää encoren paikka? Leikitään et tää on encore. Mä en millään viitsis raahautua tonne taakse pieneen koppiin vessojen viereen kuuntelemaan teidän taputusta ja sitten palata takaisin. Toivottavasti ymmärrätte. Välihuikka, hyvät ystävät, välihuikka!”
Välihuikka!
Kappale on Elämän nälkä.
”Mä koen, että keikka pitää aina lopettaa valssiin. Tää seuraava biisi on Junnu Vainion teksti. Saa laulaa mukana. Tää on mun mielestä kaikkien aikojen paras suomalainen kappale.”
”Tanssittu koskaan ei Nestorin häitä, Maailma houkutti pois morsion. Vanhojapoikia viiksekkäitä Mies sekä hylje kumpikin on.”
Laulu raikaa ilmassa. Laulu jää pystyyn. Maijanen polkee ilmapolkupyörää. Tunnelma on katossa. Vajaat kaksi tuntia Pave Maijasen seurassa kului kuin siivillä. Joku pyytää Maijaselta vielä lisää. Hän kieltäytyy kohteliaasti. Maijanen on kompastua mikrofonin johtoon. Hän potkii sitä oikealla jalallaan pois. Jalassaan hänellä on mustat suipot pikkukengät. Kello on 21.57.
Jossain joku tiskaa astioita.
Jippu
1.12.2010 Helsinki, Le Bonk
Le Bonkin edessä ei ole jonoa. Myös sisällä on väljää. Kello on 22.03. Portaiden yläpäässä komea miesmallin ja laulajan Kim Heroldin näköinen salskea nuorukainen jututtaa kahta kaunista nuorta naista. Salissa on noin sata henkeä, etupäässä nuoria kauniita naisia. Kylläpä 37-vuotiaan kontulalaisen suomenruotsalaisen heteromiehen sitten kelpaa. Vai ollako homo?
Takki ei ole kauaa ehtinyt narikassa lämmetä, kun lavan edustalta alkaa kuulua hurrausta, taputuksia ja vislauksia. Tämähän ei voi tarkoittaa muuta, kuin että Jippu – eli 25-vuotias Meri-Tuuli Elorinne – yhtyeineen on astelemassa Le Bonkin estradille.
Pakkohan tuota mystisen eteeristä ja lumoavaa nuorta lahjakasta naista on mennä ihailemaan lähempää. Nyt siihen tarjoutuu ensiluokkainen tilaisuus, koska tässäkin tilaisuudessa on luvattoman väljää.
Jippu on lahjakas nuori nainen.
Mikä siinä on, etteivät lahjakkaat suomalaiset lauluntekijät kiinnosta? Vai ovatko kaikki Käpylässä katsomassa Maija Vilkkumaata. Sitä en saa koskaan tietää – ellen sitten soittaisi vaikka Suomen Janis Joplinille Maya Paakkarille, joka nyt Helsingissä vieraillessaan pohti ajatusta lähteä Iltatähteen.
Vai onko sitten niin, kuten näissä yhteyksissä on tapana lausua, että samankaltaiset tapahtumat syövät kaikilta yleisöä. Vai eikö livemusiikki enää kiinnosta? Edes ilmaiseksi?
Onko maailma seonnut lopullisesti?
Liput Jipun keikalle ovat maksaneet 14 euroa. Sillä pääsee ihailemaan neljää salskeaa miestä sekä Jippua, jolla on illan kunniaksi mustat saappaat ja nahkaakin sisältävät sukkahousut jalassaan, leoparditäpläinen hame sekä musta pitkähihainen paita. Kaulassaan hänellä roikkuu riipus. Riipus ei kuitenkaan ole risti.
Hetkinen, eikö Jipun pitänyt olla uskossa?
No, meillä kaikilla on ristimme kannettavanamme, roikkui se sitten kaulasta tahi ei.
Olen valmistautunut tähän keikkaan huolella kuuntelematta Jipun säveltaidetta koko 37-vuotiaan eloni ajan.
Lipsahduksia ja retkahduksia on sattunut niinä hetkinä, kun radio on sattunut olemaan auki tilassa, mistä pako ei ole ollut optio.
Niinä muutamina harvoina hetkinä, kun radio on sattunut soittamaan Jipun ja Samuli Edelmannin duettoa Hectorin kappaleesta Jos sä tahdot niin, olen retkahtanut yhtymään Jipun ja Samuli Edelmannin lauluun.
Se on tapahtunut spontaanisti.
Nauttien.
Antaen noiden samettisten sulosointujen ja satakielten kulkeutua korvakäytäviäni pitkin sieluni syvimpiin sopukoihin, missä olen tuntenut harrasta yhteyttä elämään, inhimillisyyteen ja nautintoon.
Ihmiseen.
Suihkussa laulu on tuntunut erityisen virkistävältä.
Ennen tuota duettoa on Jippu tullut tutuksi mystisten ja hämmentävien haastattelulausuntojensa vuoksi. Nyt tuo hassu haastatteluautomaatti seisoo noin sadan hengen yleisön ihmeteltävänä, laulaen silmät kiinni ja epävarman oloisesti.
Hetkinen, tämä kappale kuulostaa aivan ruotsalaiselta Kentiltä! Mikä Kentin kappale tämä oikein on? Ilmenee, että kyseessä ei ole Kentin kappale vaan suomenkielinen versio turkulaisen The Crash-yhtyeen Sugared-kappaleesta, jonka on suomentanut Paula Vesala.
Mielenkiintoista. Onko Kent pöllinyt kertosäkeen The Crashilta?
Hyvä kysymys.
Jipun omat sävellykset kuulostavat kiehtovilta. Jännittäviltä, suorastaan. Tuon viattoman neitokaisen ulkokuoren taakse kätkeytyy selvästikin merkittävä annos lahjakkuutta, ammattitaitoa ja rohkeutta. Kenties osasta Jipun laulunlahjoista on kiittäminen oopperalaulaja-isää Jormaa. Jipun ilmaisu on voimakasta ja tulenpalavaa paatosta. Siksi on suorastaan rikollista, että Le Bonkissa on näinkin vähän ihmisiä paikalla.
Suomalaisen naistähden, jonka molemmat pitkäsoitot Salaisuuksia, joita yksinäiset huutaa unissaan (2006) ja Kuka teki minusta tän naisen (2008) ovat Suomessa ylittäneen kultalevyrajan, eli 15 000 myytyä levyä. Ainakin Wikipedian mukaan. Suomen äänitealan kattojärjestö Ifpi ei Jipun kultalevyjä tunne.
”Tää seuraava biisi on mun ekoja omia biisejä.”
Kappaleen nimi on Kii. Jippu laulaa paljon rakkaudesta. Rakkaudesta ei voi näemmä koskaan kirjoittaa liikaa. Jos nämä sanoitukset kääntäisi englanniksi, olisivat ne kuin Himiä. Onko sattumaa, että Asko Kallonen on aikoinaan kiinnittänyt sekä Himin että Jipun talliinsa? Onko Jippu suomenkielisen naisrockin Ville Valo?
Nyt Jippu on jo alkanut esiintyä ja tulkita rohkeammin. Keikan alkukankeus alkaa olla tipotiessään. Naiset yleisössä hymyilevät, joku tanssii. Kim Heroldin näköinen mies on tässä vaiheessa ottanut tummatukkaista kaunotarta kädestä kiinni.
”Te varmaan tiedätte, mikä tää seuraava biisi on.”
Ihmiset hurraavat. Minä en tiedä.
Hyvä biisi. Mutta parempaa on vielä luvassa.
”Hassu olla lavalla kun on ollut keikkatauolla noin kolme vuotta, muuten kuin joidenkin kirkkokeikkojen osalta. No mutta kun seuraava levy kun tulee, niin se on persettä ja vittua, perrkele perrkele!”, Jippu höyryää.
Yleisöä naurattaa, kun Jippu kiroaa kuin merimies, Children Of Bodomin Alexi Laiho – tai Impaled Nazarenen Mika Luttinen. Hetkinen, mutta eikö Jipun pitänyt olla uskossa? Rienausta! Olisiko moinen mahdollista kirkossa?
Saavatko uskovaiset kiroilla tuolla tavoin? Minäkin haluan kiroilla! Minäkin haluan olla uskossa! Persettä vittua perrkele perrkele! Nuo kauniit kirosanat ovat musiikkia korvilleni. Minä tartun niihin kuin taikakaluihin, suutelen ja syleilen niitä kuin uskovainen ristiään.
Jippu tarjoili persettä, vittua ja muita kirosanoja välispiikeissään.
Kappaleen nimi on Jos sä tahdot niin. Le Bonkissa Jipulla ei ole miespuolista duettopartneria. Miksi ei? Missä on Samuli Edelmann? Missä on Heikki Harma? Kuinkahan moni mies haluaisi tänä iltana olla Jipun duettopartneri, hukkua noihin rakkautta syleileviin silmiin, tuohon eläimellisen hekumalliseen tulkintaan ja tuohon runolliseen tekstiin, jonka Hector on niin oivallisesti meidän kaikkien suomalaisten nautittavaksi tuottanut.
Tuo sama Hector, joka aikoinaan loukkaantui niin syvästi Ilta-Sanomien kolumnistille Jyrki Lehtolalle, että miehen luomisvoima tyrehtyi Hectorin omien sanojen mukaan kahdeksi vuodeksi. ”No, ehkä osuutensa oli silläkin, että tuon kahden vuoden aikaan näin Hectorin istuvan joka päivä Käpylän Park Hotelin terassilla tai sisätiloissa kaljaa kittaamassa aina, kun kuljin siitä ohi”, totesi puolestaan eräs käpyläläinen päivittäinen ohikulkija.
No, saavatpahan kappaleet kuten Juodaan viinaa ja Jos sä tahdot niin uuden merkityksen tuonkin tarinan myötä.
Mutta eihän Hectorin lauluntekijän lahjoja viitsi eikä pidä halventaa ja väheksyä moisten alentavien anekdoottien avulla. Onhan Hector kuitenkin aikamme suurimpia eläviä legendoja suomalaisen populaarimusiikin saralla. Miksi Pave Maijanen ja Jippu muuten esittäisivät Hectorin materiaalia?
Vain syvästi tunteva ja elävä ihminen voi tuottaa näin voimakasta ja vahvaa tekstiä – sekä Pave Maijasen että Jipun tulkittavaksi. Enkä ihmettele, jos Vilkkumaan ja Rautiaisenkin keikoilla oltaisiin tänä iltana Hectoria kuultu.
Siispä, kiitos Hector.
”Hyvä Hector!”
Hyvä Hector!
Missäköhän Hector on tällä hetkellä? Kotonaan katsomassa televisiota? Säveltämässä uusia suomirockin klassikoita? Nostamassa Park Hotelissa maljan? Juttelemassa toisen mestarin, Paven, kanssa illan keikasta Pub Gasellissa?
Tutkimattomat ovat Hectorin tiet.
Katselin taannoin televisiota. Sinne ruutuun oli päätynyt Hector toisen suomalaisen viihdealan ammattilaisen Markku Veijalaisen haastateltavaksi MTV3:n Studio 55-ohjelmaan. Se oli kaunista katsottavaa. Oli mukava nähdä, kuinka nämä suomiviihteen mestarit taputtivat toisiaan selkään ja kehuivat toisiaan kilpaa. Harmi vain, että miesten puheesta oli hieman vaikea saada selkoa, koska herroja nauratti niin paljon.
”Ahhahhahhhahhahhahhaahhahhhööhöhhhöhhhöhöhhhöhöhhöhhöh.”
Tämähän kuulostaa aivan Jean-Pierre Kuselalta!
Mutta kenties miehet olivat menneitä muistellessaan menneet niin pitkälle kuin 1970-luvulla, jolloin toimittaja Markku Veijalainen päätyi polttamaan hasista tutkivan journalismin nimissä.
Ainakin tämä teksti alkaa olla tässä vaiheessa niin pilveä ja ilmeisen ”höyryistä”, että on parempi palata takaisin maan pinnalle ja Le Bonkiin.
”Seuraavaksi vedetään uusi biisi! Tässä soi ihan uusi tuska!”
Kappaleen nimi on Väärinpäin lentävät linnut. Se tekee toimittajaanne syvän vaikutuksen.
Yhtäkkiä tuo viattoman näköinen nuori neiti onkin kohtalokas femme fatalé, joka kietoo blogikirjoittajanne pikkusormensa ympärille ja kieputtelee häntä miten tahtoo kuin Linnanmäen Kieppi ikään. Nyt hän on mustalaiskuningatar, joka suurine hameineen, röyhelöpaitoineen ja korvarenkaineen on näyttämön kiistaton tähti. Nyt Jippu vie – ja pojat vikisevät.
Tuo kappale on kuin yhdistelmä Himiä, Hortto Kaaloa ja Anneli Saria – vain leirinuotiot puuttuvat ja tuntemattomat romanimiehet. Heidät laiva on kuljettanut pois Helsingin maanperältä äkkiä kaupungin määrätietoisella politiikalla.
Nyt ei harjoiteta politiikkaa, nyt esitetään lauluja Jipun tulevalta albumilta. Tämän kappaleen perusteella se tulee olemaan vuoden 2011 merkittävimpiä kotimaisia levytyksiä!
Wau!
Tämän kappaleen edessä ylimielisestä kriitikosta tulee nöyrä alamainen. Ruoskikaa minua ja ripustakaa ristille, olen väärinpäin lentävä lintu!
”Ja onhan tässä käyty terapiassa jo kaksitoista vuotta ja kaikkea sellaista”, irvailee tähti itselleen.
Muu yleisö vaikuttaa hieman häkeltyneeltä ja hämmästyneeltä. Mitä moisesta kappaleesta pitäisi nyt äkkiseltään ajatella? Ehkä se oli liian kovaa kamaa?
”No kyllä me saadaan yksi klubi huutamaan, vai mitä!?!”, Jippu messuaa. Hän alkaa olla nyt liekeissä. Vitun kova!
Kappale on Tuonelan koivut, lainakappale Kotiteollisuus-yhtyeeltä. Jipun käsittelyssä jynkyttävä paalujuntta muuttuu keimailevaksi kabareeksi, mistä Jippu ottaa kaiken ilon irti. Nyt hän on yökerhon kuningatar, himokas vamppi, joka saalistaa sopivaa riistaa ja nappaa hänet lumoihinsa ennen kuin pahaa aavistamaton uhri on ehtinyt tajuta mitä tapahtui.
”Moi Nalle!”
Käännyn. Edessäni seisoo noin kolmekymppinen viehättävä nainen.
”Muistatsä mua?”
Mutisen jotakin epämääräistä. Nainen pyytää tupakalle. Hän esittäytyy Piiaksi. Hän näyttää epämääräisen tutulta. Selviää, että olen ollut joskus hänen luonaan jatkoilla.
No, kaikki tuntee apinan, mutta apina ei tunne ketään.
”Tää on mun toka Jipun keikka, näin sen ekan kerran Itiksen Stoassa. Se oli niin hyvä, että ostin sen jälkeen Jipun kaikki levyt.”
Hyvä!
Tässä vaiheessa Jippu spiikkaa uutta biisiä sisään.
”Tästä seuraavasta biisistä mä halusin tehdä coverin. Koska mä ajattelin, ettei kukaan muu uskalla kuitenkaan coveroida Ressu Redfordia, niin mun oli pakko tehdä se. Alunperinhän tää on Phil Collinsin biisi. Kiitos Phil Collinsille, kiitos Ressulle – Kato mitä sä teit!”
Jippu eläytyy vahvasti, jättäen tämän porukan miehet kirkkaasti varjoonsa. Ketkähän ovat nuo miehet, jotka Jipun taustalla soittavat? Koska miehet soittavat hyvin ja ammattitaitoisesti, olisi mukava esitellä myös heidät tämän blogin yhteydessä. Nyt se ei valitettavasti ole mahdollista. Jippu esittelee nuoret komistukset nopeasti, mutta nimet katoavat stratosfääriin kuin se kuuluisa pieru Saharaan.
Jippu jätti yhtyeensä miehet varjoonsa.
”Mä haluan esittää taas uuden biisin.”
Ohhoh! Kappaleen kertosäkeessä lauletaan hengestä ja elämästä. Olisikohan kappaleen nimi siis Henki ja elämä? Loistavaa materiaalia tämäkin. Täynnä kohtalokasta mustalaisromantiikkaa ja paatosta. Henki ja elämä tarjosivat nyt mahdollisuuden kuulla Hengen ja elämän.
Halleluja!
Olen Luojalle kiitollinen, etten ole kuunnellut Jippua aiemmin. Nyt neidon uudet kappaleet erottuvat edukseen huomattavasti väkevämmin vanhemmasta materiaalista. Nämä ovat ihan eri kaliiberin matskua. Ah, miten minä rakastankaan mustalaismusiikkia!
Jumala on hyvä ja armollinen.
Tämän hehkutuksen jälkeen kaupallinen levy-yhtiö saattaa tulla toisiin aatoksiin tulevan materiaalin erinomaisuudesta, mutta se on samantekevää. Jipun uudet laulut ovat jo kuolemattomia. Ne löysivät paikan sydämessäin jo Le Bonkissa, tehden ainakin yhden ihmisen salissa onnelliseksi.
Ki-tois!
”Tää on meidän vika biisi.”
Hö.
Esiinnyttyään tunnin ja esitettyään kolmetoista kappaletta Jippu yhtyeineen poistuu lavalta yläkertaan. Yleisö aloittaa rytmikkäät taputukset ja heijaukset. Noin minuutin taputtelun ja huutelun jälkeen Jippu, kosketinsoittaja ja rumpali nousevat takaisin estradille. Kitaristi jää juttelemaan kavereittensa kanssa lavan reunaan. Kitaristilla on muikea hymy. Keikka näyttää siis menneen hyvin.
Kappaleen nimi on ilmeisesti Rakkaus voittaa.
Homon oloinen silmälasipäinen nuori uros tulee taakseni juttelemaan poikaystävälleen.
”On se kaunista laulua”, uros huokailee.
”Koska tätä yhtä biisiä on toivottu keikan alusta asti, on meidän esitettävä se tälle naiselle”, Jippu ilmoittaa ennen seuraavan kappaleen alkua.
Ilmeisesti tämäkin kappale tulee listan ulkopuolelta. Se on hieno asia. Minä olen aina arvostanut erittäin korkealle artisteja, jotka uskaltavat ja kehtaavat rikkoa kaavaa ja napata lennosta varsinaisen setin ulkopuolelta materiaalia esitettäväkseen yleisön toiveiden pohjalta.
Kappaleessa lauletaan kauniista ja vanhasta surullisesta miehestä.
Yhtye soittaa hienosti ja Jippu laulaa kauniisti. Yleisö voihkii ilosta ja onnesta. Yleisö saa vielä yhden kappaleen verran lisää iloittavaa ja voihkittavaa. Siinä Jippu laulaa, kuinka hän kirjoittaa ratikan ikkunaan huulipunalla. Se jää illan viimeiseksi lauluksi laulajattarelta.
Kello on 23.23. Tunnin ja vartin kestänyt keikka on ohi. Jippu yhtyeineen poistuu lavalta. Nuori nainen nappaa Jipun edessä olleen mustalla tussilla kirjoitetun settilistan. Luovun siitä suosiolla fanitytön iloksi ja nappaan kitaristin efektipedaalien vierellä sijainneen valkoisen aa-nelosen. Kuulen harmistunutta ääntelyä takanani. No, päätän ottaa valokuvan Jipun settilistasta ja kopioida sen tämän blogin yhteyteen, niin voivat muutkin fanit ihailla sen sisältämää informaatiota.
Jipun kitaristin settilista Le Bonkista.
Kello on 23.28. Raitiovaunu kuljettaa takaisin Kallioon. Tuijotan peilikuvaani raitiovaunun ikkunasta. En voi kirjoittaa ratikan ikkunaan huulipunalla.
Jos voisin, kirjoittaisin HECTOR.