”Katse pienempään päin” – arviossa J. Karjalaisen uutuuslevy Sinulle, Sofia

”Karjalaisella on tällä hetkellä taustallaan varmaankin paras bändinsä koskaan”, hehkuttelee Niko Peltonen arviossaan. Vaan miten toimii levy muuten?

J. Karjalainen
Sinulle, Sofia
Warner
Arvosana: 7,4

jkarjalainenSinulle, Sofia toimitetaan kriitikoille tuplavinyylin ja cd:n sisältävänä pakettina – tämä aikana, jolloin ennakkostriimitkin isoista julkaisuista ovat välillä kiven takana. Viesti on selvä: J. Karjalainen välittää musiikistaan siinä määrin, ettei halua kenenkään joutuvan kuuntelemaan sitä toisarvoisessa formaatissa. Kriitikot tuppaavat olemaan vinyylinörttejä, joten ratkaisu herättää varmasti paljon myötämieltä, vaikka ehkä keskimääräistä kalliimmaksi tuleekin.

Eihän tässä esillepanossa olla kitsasteltu muutenkaan. 44 minuuttia musiikkia sisältäviä levyjä ei yleensä jaeta kahdelle vinyylille. Kaiketi tällakin on pyritty entistä parempaan äänimaisemaan.

Ja komeastihan Sinulle, Sofia soi. Harvoin enää valtavirtamusiikissa tapaa tällaista lämpimän täyteläistä, vapaasti elävää ja hengittävää soundimaailmaa. Musiikki täyttää yksiön joka nurkan, siihen voisi kääriytyä. Eivät Karjalaisen omatkaan levyt muistaakseni ole yleensä näin hyvältä kuulostaneet.

Se muotoseikoista. Ylellinen paketointi kätkee ensikuunteluilla sen, että musiikkinsa sisällön osalta Karjalainen pyrkii jatkuvasti kohta pientä ja vähäeleistä. Tämä on tietysti edeltäjänsä, Et ole yksin -suurmenestyksen, tapaan bändilevy, jolla tuo pyrkimys kuuluu eri tavalla kuin Lännen-Jukan tekemisissä. Instrumentaatio on monessa biisissä kaukana minimalistisesta. Silti nämä ovat tiiviin ytimen ympärille rakentuvia lauluja, joissa ei tuhlailla aineksia.

Maailmankatsomukseksi asti kasvava vähäeleisyys kuuluu ennen muuta teksteissä, joissa Karjalainen on usein ennenkin suosinut pieniä ja arkisia aiheita. Tässä suhteessa Et ole yksin tuntui jonkinmoiselta poikkeukselta hänen tuotannossaan. Mennyt mies -hitin ohella eräät muutkin tuolloiset laulut pyrkivät tavoittamaan jotain suurta ja vähän arvoituksellistakin.

Sinulle, Sofia vaikuttaa vastareaktiolta. Nyt Karjalainen kertoo lähes ohjelmallisen vähäpätöisiä tarinoita. Tausta-ajatuksena tällaisessa on usein se, että pienten yksityiskohtien ja sattumusten kautta on sitten mahdollista sanoa rivien välissä jotain tärkeää. Mutta Karjalainen on nyt riisunut teksteistään ylimääräisen niin tehokkaasti, että välillä on vaikea sanoa, onko tällaista edes tavoiteltu – saati onko siinä onnistuttu.

Levyn avaava nätti, akustinen nimibiisi toimii johdantona, joka kehystää nämä laulut jollekulle kerrotuiksi tai omistetuiksi tarinoiksi. Sofiahan on, varmaan pitkälti kirjaimellisen merkityksensä takia, klassinen nimi vähän epämääräiselle ja abstraktille naisideaalille. Tekstin salamyhkäinen viittaus vuoteen 1929 taas paaluttaa levyn jonnekin ajattomalle tasolle, jonne ajatukset eksyvät myös tuplavinyylin kannen voikukkaetsausta tarkastellessa. Karjalainen on taitava tällaisessa, ja näyttää pyrkivän tarkoituksella pois vuoden 2015 arjesta, kohti universaalia.

Siitä huolimatta nimilaulua seuraava Stindebinde-single kertoo kohtaamisen, joka voisi hyvin tapahtua missä tahansa lähiössä juuri nyt. Ylistystä kerännyt biisi ei minun kirjoissani ole samanlainen mykistävä voimannäyttö ja välitön klassikko kuin Mennyt mies, mutta kyllä tämäkin tarttui päähän kertaheitolla, eikä ole sieltä sittemmin lähtenyt. Kävelyllä olevan pariskunnan onni saa kontrastin rappiolle ajautuneen ex-koulukaverin tapaamisesta aivan oppikirjamaiseen tyyliin: elämä heittelee ihmisiä kovin erilaisiin suuntiin. “Mitä tapahtui?” Karjalainen kysyy lakonisesti, mutta kun yksinkertaista vastausta ei ole, on turha vastata lainkaan. Simppeliä tarinaa rikastuttavat taidokkaat karjalaismaiset yksityiskohdat, kuten Au Revoir -nimisen bändin mainitseminen ja tuo erehtymättömästi 70-lukulaiselta koulunpihalta kalskahtava Stindebinde-lempinimi.

Sinulle, Sofialta löytyy yllättävän vähän ilmeisiä hittejä, mutta kolmantena kuultava Voikukkia on eittämättä sellainen. Yhtyeen rikas ja värikylläinen soundi on tässä komeimmillaan, varsinkin Pekka Gröhnin kosketintilkkeet hivelevät sielua. Nostalginen ja kepeä laulu tulee soimaan radiossa loputtomiin, elleivät ohjelmapäälliköt ole yhtäkkiä kadottaneet kaikkea arvostelukykyään. Viaton tuokiokuva lapsuuden kotipihalta sijoitetaan tarkasti paikkaan ja aikaan: Roihuvuoreen ja kesään 1964. Äkkiä laskien se on ollut viimeinen kesä ennen Karjalaisen koulutien alkamista. Ehkä siinä on avain lauluun, joka kertoo pienelle lapselle mahdollisesta täydellisessä preesensissä elämisestä: voikukkia puhaltaessa saisi toivoa, mutta ei ole mitään toiveita, vain tässä ja nyt.

Voikukka sopii arkisuudessaan Karjalais-levyn teemakukaksi siinä kuin lupiini aikoinaan. Siihen tiivistyy kauneuden ja merkityksen etsiminen jokapäiväisestä. Mutta löytyykö niitä merkityksiä? Mitä enemmän tätä helposti lähestyttävää levyä kuuntelee, sitä selvemmin juuri tämä alkaa tuntua olennaiselta kysymykseltä.

Esimerkiksi Kitara ja viinii on Karjalaisen viimeisin yritys kirjoittaa pidempi ja periaatteessa kunnianhimoinen tarinalaulu, mutta varsin tavanomaisista nuoruuden keikkamuistoista ei tällä kertaa irtoa mitään kovin kiinnostavalta tuntuvaa. Ainakaan tässä laulussa rivien välissä ei nyt vain ole mitään. Biisin pelastaa kuitenkin yhtyeen riemastuttava ilonpito viihteellisemmän laivamuusikkosoundin parissa. Huikeaa kitara- ja kosketintyöskentelyä tässäkin.

Kaikkia kappaleita bändisoittokaan ei riitä nostamaan merkittäviksi. C-puolella kuullaan hieman ongelmallinen trio näitä. Rokkaava Hänen vasen kätensä on söpö tuokiokuva nuoresta parisuhderakkaudesta 70-luvulla (siinä kuunnellaan “Mudia tai jotain kovaa etelän rokkia”), mutta edes otsikon ja tekstin hieman inkongruentit raamatullisuudet eivät riitä nostamaan sitä täyteraitaa kummemmaksi. Se mies oli Tommy Ramone taas on musiikillisesti rasittavan yhdentekevää tex mex -humppaa, ja tarina katumuusikon ja Ramones-legendan kohtaamisesta jää kuriositeetin asteelle, vaikka siinä karjalaismaista huumoria onkin. Koska taas nähdä sut saan? on kovin tavanomainen kaipauslaulu ja bluesvariaatio, mahdollisesti melko parodinenkin sellainen.

Blues on keskeisenä teemana toisessa, paljon kiinnostavammassa laulussakin: toimivalla tavalla jankkaava Lusikat kertoo nuoresta Karjalaisesta, joka haluaisi soittaa bluesia lusikoilla, mutta projekti karahtaa siihen, että hän yrittää tinkiä vanhan koulukunnan divarissa lusikoiden hintaa ja tulee omistajan kyykyttämäksi. Divarinpitäjän “me eletään ihan eri maailmois” -kuittaus rinnastuu siloposkisen suomalaisnuorukaisen yritykseen päästä mustan musiikin alkulähteille. Kun autenttisuuden käsitteen kanssa pelaaminen ja ristiriitainen suhde siihen ovat leimanneet Karjalaisen tekemisiä varsinkin viime vuosikymmenellä Lännen-Jukka -projektin myötä, tuntuu Lusikat kutkuttavan salaviisaalta sivuhuomiolta aiheeseen.

Tummasävyinen ja kevyesti funkahtava Mennä huitelee on tekstinsä puolesta yhdentekevä, mutta bändi on tässä taas täydellisesti asioiden ytimessä. Hillitty groove on niin tehokas, että biisi nousee levyn parhaaseen kolmannekseen. Viimeiseltä puoliskolta paikkaa siellä tavoittelee vielä vaivattoman romanttinen Tuulentyttö, joka kärsii hieman siitä, että tässä ihastumislaulun kategoriassa edellislevyn hurmaava Yksi kerrallaan on ylittämätön Karjalaisen koko tuotannonkin huomioiden.

Perusnätti tuutulaulu Mustikanlehti ja nimibiisin instrumentaalinen toisinto, joka soi kauniina ja värikylläisenä vähän Liekin Magio-klassikon tyyliin saattavat albumin kunnialla päätökseen.

Karjalaisen kyky tavoittaa yksittäisissä biiseissä säännöllisesti jotain definitiivistä on ehkä hieman hämärtänyt sitä seikkaa, ettei hänellä oikeastaan ole vyönsä alla virheettömiä albumikokonaisuuksia. Et ole yksin ei myöskään ollut sellainen, mutta parin 90-luvun levyn ohella varmaan lähimpänä ainakin “normaaleista” Karjalais-levyistä.

Sinulle, Sofia ei yllä aivan samalle tasolle, ja osasta sen materiaalia tulee väkisinkin mieleen, että ehkä Karjalaisen kannattaisi vaihteeksi kääntää katseensa isompiin asioihin ja kyseenalaistaa se ajatus, että jokainen anekdootti tai muistikuva hänen oman elämänsä varrelta on mielekäs laulunaihe. Osa näistä kertomuksista nousee aihettaan suuremmiksi, osa ei. Jotkut merkitykset voisivat jäädä kuulijalta löytämättä, ellei kyseessä olisi J. Karjalaisen uutuuslevy, jolle uhrataan runsaasti kuunteluaikaa ja huomiota, jolta ehkä halutaankin löytää merkityksiä.

Karjalaisella on tällä hetkellä taustallaan varmaankin paras bändinsä koskaan. Aiemmista kokoonpanoista yhdistelty all star -porukka pitää huolen siitä, että sisällön ajoittaisesta ohuudesta huolimatta Sinulle, Sofiaa on lähes kauttaaltaan nautinto kuunnella. Tämä on ammattimaista aikuismusiikkia ilmauksen parhaassa merkityksessä.

Tällaisella porukalla voisi periaatteessa tehdä mitä tahansa suurtekoja. Nyt on tehty mukava ja luonteeltaan vaatimaton kuuntelulevy, joka varmaankin auttaa selviämään pimeiden kuukausien yli siinä kuin d-vitamiini ja kirkasvalolamppukin.

Niko Peltonen