Samuli Knuutin mukaan perjantaina 18.3. ilmestyvä Primal Scream -albumi on lähinnä setäelektroa ajan tappamiseen.
Primal Scream
Chaosmosis
Ignition
6,6 / 10
Uudesta Primal Scream -levystä tulee sitten aina hyvälle tuulelle. Tätä tunnetta vain vahvistaa se, ettei Bobby Gillespien johtama skottilaiskollektiivi (jollainen Primal Scream on aina ollut enemmän kuin perinteinen bändi – niin paljon heidän tärkeimmät albuminsa ovat nojanneet vierailevien muusikkojen panokseen) ole ollut ajan hermolla enää 14 vuoteen, sitten electroclashistä ammentaneen Evil Heatin jälkeen.
Viimeinen vuosikymmen ei ole ollut helppo Primal Screamille eikä heidän harvenevalle kuulijakunnalleen. Riot City Blues (2006) oli koiriakin naurattava yritys hekumoida yhtyeen pahimmilla retrorockfetisseillä, kun taas eksyksissä ollut Beautiful Chaos (2008) kuulosti lähinnä ei-kovin-inspiroituneelta Suedelta. More Light (2013) oli tervetullut paluu vihaisen, kaoottisen ja kunnianhimoisen musiikin pariin, mutta positiivisista arvioista huolimatta levy ei ollut sellainen comeback mitä Primal Scream tarvitsi ja olisi ehkä ansainnut.
Ennakkotietojen ja lehdistötiedotteen puutteessa yhtyeen yhdenteentoista albumiin saa tutustua kutkuttavan puhtaalta pöydältä. Jo pintatasolla albumi lähettää ristiriitaisia viestejä: nimi Chaosmosis vihjaa yhtyeen yrittävän liikaa, kun taas kansikuva (johon Gillespie on photoshopattu lähinnä testikuvaa muistuttavan muka-psykedeelisen värimaton päälle) ja alle 38 minuutin kesto kielivät päinvastaisesta.
Avausraita Trippin’ On Your Love tarjoaa kylmäävän ensivaikutelman. Pianot helkkyvät, naiskuorot jylläävät ja Gillespien koulukiusattu ääni – Bobby on aina ollut antilaulaja, noin kiltisti sanottuna – koikkelehtii dance-indie-soundin päällä kuin Madchesterin kunnian päivät eivät olisi koskaan laskeneet mailleen. Shaun Ryderin apinoiminen on kuitenkin syvästi ongelmallista, jos ei satu olemaan Shaun itse; siinä missä Happy Mondaysin laulaja oli holtiton, syntymästä asti päissään ja todennäköisesti pihallasi varastamassa autoasi samalla kun kuuntelet hänen musiikkiaan, Gillespie on tekstittäjänä täysin lahjaton ja niin läpinäkyvä plagiaristi, että lopputulos jää aneemiseksi pastissiksi, valokuvaksi suklaakonvehdista.
Kuulijan onneksi Trippin’ On Your Love osoittautuu täysin vääräksi johtolangaksi, sillä sitä seuraavilla kappaleilla Chaosmosisin todelliseksi esikuvaksi osoittautuu aivan toinen manchesterilaisyhtye, viime vuonna Music Complete -albumillaan renessanssin kokenut New Order. (Feeling Like a) Demon Again ja I Can Change ovat kuulasta ja keski-ikäistä setäelektroa, jossa Gillespie yrittää sovitella harteilleen Bernard Sumnerin alati naiivia miespoikapersoonaa.
Akustista Private Warsia lukuun ottamatta koko loppulevyn Primal Scream seikkaileekin elektronisen popin ja syntikkarockin välimaastossa. 100% Or Nothing kuulostaa lähinnä The Killersiltä yrittämässä vaikuttua Motownissa, kun taas ensimmäisellä singlellä Where the Light Gets In Gillespie ottaa laulajana turpiin duettokaveriltaan Sky Ferreiralta, jolle hän häviäisi varmasti kädenväännössäkin. When the Blackout Meets the Fallout muistuttaa vuosituhannen vaihteen aggroteknovaiheesta, mutta sippaa alle kahden minuutin, aivan kuin yhtye ei jaksaisi juntata kovaa konerytmiä sitä enempää ilmoille.
Kaikki mitä ämyreistä kuuluu on sujuvaa ja miellyttävää poppia, mutta yhtyeenä Primal Scream tuntuu olevan taas vaihteeksi hieman hukassa. Onhan lähes kaikissa yhtyeen tekemisissä ollut ajallinen perspektiivi vahvasti läsnä: joko he ovat yrittäneet tehdä tulevaisuuden musiikkia tänään, fuusioineet nykyhetken kaaosta, kuten parhailla albumeillaan, Screamadelica (1991) ja XTRMNTR (2000). Tai sitten he ovat korskeasti ammentaneet 70-luvun Rolling Stonesilta, kuten levylle Give Out But Don’t Give Up (1994), ja toivoneet että heidän häpeämättömyytensä ja innokkuutensa tomuttaisi retron pölyt pois lopputuloksesta.
Tässä mielesssä elektroninen pop on ongelmallinen musiikkityyli Primal Screamille. Olihan syntikkapop ensiksi futurismia, joka pian muuttui retroksi – kunnes 2000-luvulla se on palautettu ja integroitu valtavirtaan niin, että aikamuodot ovat hävinneet elektropopin narratiivista. Ja kun Primal Screamin tulkinnassa lajityypistä ei enää erota, mikä siinä on päivän trendeillä surffaamista ja mikä arkistojen ammentamista, on myös vaikea löytää siitä sitä autenttisuuden tuntua, mitä yhtye on aina pitänyt jonkinlaisena kattoarvonaan. Oheistietojen puuttuessa on myös vaikea tietää, mitä yhtyeen muun jäsenet varsinaisesti edes tekevät näin koneellisella albumilla.
Kenties kaikki tämä kielii jonkinlaisesta syvemmästä identiteettikriisistä. Primal Screamin yli viisikymppiset miehet takuulla tiedostavat, etteivät he enää kykene nappaamaan Zeitgeistin perhosta haaviinsa – eikä 53-vuotias Gillespie raitistuneena perheenisänä pysty uskottavasti esiintymään vallankumousta ajavana anarkistina eikä teeskentelemään olevansa sekaisin milloin mistäkin päihteestä. Ehkä koko sakki vain tappaa aikaa odottaessaan vanhuusvuosiaan, jolloin rockmuusikon on taas helpompi olla kärttyinen vastarannan kiiski, kun lapset ovat lentäneet pois kotoa ja elämän takaseinän näkyminen alkaa aidosti ahdistaa.
Sitä odotellessa on ihan mukava kuunnella vaikka Chaosmosia. Vaikka se onkin albumi, josta ei tulla muistamaan sen enempää Primal Screamia kuin vuotta 2016.
Samuli Knuuti