Vähemmän raaka Keskitalo on myös vähemmän hyvä.
”Mustan ja onton laatikon muotoinen / ihmisen elämä on.” Juuri tuollaisen lyriikan takia rakastan Joose Keskitaloa. Ensikohtaamisessani Keskitalon kanssa hän soitti metallisesta kastelukannusta tehtyä kitaraa ja huusi kolkolla äänellään vanhatestamentillisia visioitaan ihmiskunnan tilasta. Ja juuri sitä ensikohtaamista jää tällä levyllä eniten kaipaamaan.
On toisaalta uskomatonta, että haluan valittaa bändin ja musiikin jalostumisesta ja sävyjen lisääntymisestä, mutta se raaka Keskitalo tulee aina säilymään rakkaimpana. Vaikka aiheet ja musiikin runko ovat säilyneet pääosin samoina, soundit ovat nyt puhtaampia ja itse saarnamieskin on hieman siistinyt otettaan. Enää laulukaan ei ole niin brutaalisti kaiutettua kuin aiemmin. Ensimmäistä kertaa Joosen musiikkia voi kuvailla kauniiksi, vaikkei hän itse näekään maailmassa paljoa kauneutta, ellei Herran rakkautta oteta lukuun.
Kolmatta maailmanpaloa voisi olla tehokasta käyttää koulun uskonnonopetuksessa esimerkkinä, kun käsitellään vanhakantaista ja ehdotonta kristinuskoa. Albumin alkupuolella kuunnellaan runsaampaa bändisoittoa, mutta bluesin tärinä ei oikein tee vaikutusta. Parhaimmillaan biisit ovat silloin, kun Joose tulkitsee ne yksin.