Kevyesti leijaillen odotuksia pakoon – arviossa Lorden Solar Power

"Parantavia kristalleja painavampaa sanottavaa ei ole, eikä oikeastaan edes tarvitse", kirjoittaa Jukka Hätinen.

Lorde
Solar Power
Universal
7,0

”Now if you’re looking for a saviour, well, that’s not me / You need someone to take your pain for you? Well, that’s not me”, laulaa Lorde odotetun Solar Power -albuminsa avausraidalla The Path. Se on kuin irtisanoutuminen niistä odotuksista, joita hänelle on kasattu Melodraman (2017) jälkeen.

Melodramalla nuori sydän särkyi kaihoisan kauniisti, kenties koskettavimmin kuin mihin kukaan toinen kuluvalla vuosituhannella on kyennyt. Kylmien syntetisaattorien säestämänä Lorde oli käsitellyt popmusiikin ikiaikaisen teeman tyhjentävästi vain parikymppisenä.

Kun Lorde vetäytyi julkisuudesta ja sosiaalisesta mediasta, alkoi olla suorastaan selviö, että Melodraman seuraajasta on tulossa ilmiö. Levyn vastaanotosta on käynyt selväksi, että jotain suurempaa odotettiin. Pettymys, paha pettymys, katastrofaalinen pettymys ja niin edelleen.

Tässä ajassa kriitikkojen mielipiteiden rinnalle löytyy nopeasti myös muita mittareita: Solar Powerin ennakkosinglet striimasivat Lorden mittapuulla keskinkertaisesti, jopa heikosti. Levyn ilmestyttyä ne olivat matkalla ulos Spotifyn globaalilta top-listalta, eikä albumilta löytynyt yhtäkään uutta kappaletta listalle. Auts.

Lorden debyyttialbumi Pure Heroinen (2013) perkussiivisen mutta muutoin minimalistisen tuotannon jälkeen Melodrama kuulosti suurelliselta. Solar Powerin auringonpaahtamien akustisten aihioiden jälkeen Melodrama kuulostaa jälleen maksimalismilta.

Solar Power on yritetty tulkita teemalevyksi ilmastonmuutoksesta, Lorden luontosuhteesta tai ”valaistumisesta”. Lorde käsittelee näitä aiheita, mutta samalla vakuuttavuudella, kuin kuka tahansa nuori aikuinen, joka sanat ”IPCC:n ilmastoraportti” kuultuaan kokee pakottavaa tarveta jakaa jonkun muun kirjoittaman Instagram-tarinan ja jatkaa TLC:n Waterfallsin kuuntelua.

Kappaleiden estetiikka on Yhdysvaltojen ostoskeskusten ja autoradioiden ääniaalloilta vuosituhannen taitteen herkkänä hetkenä, kun pop sai olla naiivia, jopa tyhmää. Secrets from a Girl (Who’s Seen it All) on vetyperoksidia ja matalavyötäröisiä farkkuja. California kannabiskokeilun aiheuttama hairahdus Grateful Deadin pariin.

Kappaleista Mood Ring on ainoa edes etäisesti hitikkyyttä huokuva popsävellys. Fallen Fruit puolestaan kanavoi hippifolkia millennium-filtterin lävitse pysäyttävämmin kuin yksikään Jack Antonoffin työnantajista aiemmin. Phoebe Bridgers ja Clairo kuulostavat lauluharmonioissaan viattomilta kuin Mansonin perhe.

Vaikka Lorde kehuskeli elelleensä ilman älypuhelintaan, Solar Power on kuin sosiaalisen median syötteen selailua. Endorfiinityrskähdyksiä merkityksettömyyden aalloilla: nostalginen räppiklassikko, allekirjoitettu nettiadressi, selfie ysäribileistä, poliittisesti korrekti meemi ja sama uudelleen.

Albumin ensimmäisessä näytöksessä Lorde jakaa saman yksinäisyyden, josta Billie Eilish laulaa Happier Than Ever -levyllään. Sitten sukupolven ongelmia ratkotaan self help -kirjan takakannen syvällisyydellä. Ja kun albumi taittuu kohti auringonlaskua, Mood Ring -kappaleessa käy selväksi, että Lorde on johdatellut sisältöä etsivät kuuntelijat ansaan: parantavia kristalleja painavampaa sanottavaa ei ole, eikä oikeastaan edes tarvitse. Tämä on vain pop-albumi. Kevyesti leijaileva ja huoleton pop-albumi.