Vuoden 2017 merkittävimmät albumit: Hedonismia ja haikeutta

Lorden Melodrama on teemalevy, joka pyörii kotibileiden ja niiden jälkipyykin ympärillä, kirjoittaa Anton Vanha-Majamaa.

Brandan Walter

Lorde
Melodrama
Republic

Annexet on keikkapaikka, johon isot popparit tulevat osoittamaan, etteivät he ole vielä valtavia.

Näin täällä viimeksi Nicki Minajin viisi vuotta sitten ja kiusaannuin tajutessani, että häneltä loppuivat biisit kesken.

Lordelle näyttää käyvän samoin, vaikka ei pitäisi. Hän on julkaissut kaksi levyä, jotka tunnen kuin omat taskuni ja jotka ovat täynnä täydellistä popmusiikkia. On lokakuu ja Tukholmassa sataa vettä, mutta kesällä julkaistu kakkosalbumi Melodrama lämmittää yhä. Se on viisas ja kypsä, ja kuuntelen sitä melkein päivittäin. Niin tehdessäni kuvittelen tutustuvani uusiseelantilaiseen Ella Marija Lani Yelich-O’Connoriin paremmin.

Juuri tämä on Lorden tärkein saavutus: tehdä muodikasta ja huippuunsa tuotettua musiikkia, joka avaa samalla spontaanisti portin artistiin itseensä. Se tuntuu vilpittömältä, vaikka sitä on ollut viimeistelemässä muusikoiden, tuottajien ja pr-ihmisten armada.

Silti Tukholmaan ensimmäistä kertaa saapunut Lorde vaikuttaa lavalla nuorelta ja epävarmalta.

Melodrama on teemalevy, joka pyörii kotibileiden ja niiden jälkipyykin ympärillä. Se on hedonismia yhdistettynä haikeuteen; isoja tiloja, joissa kertojan ääni hukkuu tyhjyyteen. On huomionarvoista, että uusissa musiikkivideoissaan Lorde on aina yksin. Hän laulaa näitä lauluja itselleen, vaikka ympärillä olisi sata kaveria.

Kertoja on sama kuin Pure Heroinella (2013), mutta neljä vuotta vanhempana. Hän on yhä nuori, hädin tuskin parikymppinen, ja saanut lyhyessä ajassa paljon: rahaa, julkisuutta, kirjanpitäjän, liikaa julkkiskavereita ja ison talon Aucklandista.

Muistelen ensimmäiseltä levyltä löytyvää Tennis Courtia, jolla 16-vuotias Lorde laulaa siitä, kuinka hän astuu pian ensimmäistä kertaa lentokoneeseen. Sen jälkeen on tapahtunut.

Lorde on sanonut, ettei Melodraman ensimmäinen kappale Green Light viittaa The Great Gatsbyyn vaan liikennevaloihin, mutta F. Scott Fitzgeraldin romaani hiipii mieleen pitkin albumia. Melodrama kertoo kesästä, johon on helppo hukkua ja ihastuksesta, johon on helppo hukkua.

Melodrama on hämmentävän rehellinen ja tarkkakatseinen siihen nähden, että Lorde on kirjoittanut levyn kappaleet teininä. Kesä ja rakkaus ovat niin lähellä, että vaatii taitoa saada siitä irti jotain näin oikeaa.

Melodraman kaikki 11 kappaletta ovat vuoden 2017 parhaimmistoa, ja tulen palaamaan niihin vielä vuosien jälkeen. Siksi tuntuu epäreilulta, että Tukholmassa Lorde tuhlaa aikaa lainaversioon The 1975:n kappaleesta Somebody Else. Biisi on minulle vieras enkä halua kuunnella sitä. Haluan Writer in the Darkin, joka jää nyt kokonaan esittämättä.

Lorde on tehnyt täydellisen levyn, mutta esiintyjänä hän on vielä raakile. Yleisön edessä omaa esiintymistä ei voi tuottaa eikä kuratoida. Ei ole filttereitä, ei tuottaja Jack Antonoffia, ei ohjaajaa, joka leikkaisi ajoissa seuraavaan kuvaan. Kun Lorde avaa suunsa kappaleiden välissä, hän on taas Ella ­Yelich-O’Connor: hermostunut nuori nainen, joka ajautuu pitkiin, pateettisiin puheenvuoroihin siitä, miten kiitollinen hän on ja miten hän kokee yhteyttä meihin kaikkiin.

Tämä on Lorden suurin vajavaisuus ja sairaus, josta monet hänen aikalaisistaan kärsivät: tarve alleviivata oman taiteensa merkitystä silloin, kun musiikin pitäisi antaa puhua puolestaan. Tarve korostaa itsepäisesti kollektiivisen kokemuksen hienoutta, vaikka 3500 hengen yleisö syö jo valmiiksi kädestä.

Lavalla on oikea parikymppinen, joka tuntuu jumalaisista tanssiliikkeistään ja hypertrendikkäistä housupuvuistaan huolimatta pelkäävän, että hänen introvertti poppinsa jääkin liian yksityiseksi. Haluaisin huutaa lavalle: älä pelkää!