Vuoden 2017 merkittävimmät albumit: Kun maaseudusta tuli cool

Ilmiönä Litku Klemetti on vähän kuin PMMP parhaina päivinään: häneen hurahtavat niin musiikkinörtit kuin massatkin, kirjoittaa Susanne Salmi.

20.03.2018

Litku Klemetti
Juna Kainuuseen
Luova

Vuonna 2017 kannatti potea sydänsuruja. Sattui nimittäin niin onnellisesti, että murheita helpottamaan oli juuri sävelletty täydellinen kappale.

Yhtäkkiä sen tiesivät kaikki: jos ystävän sydän särkyi, hänelle piti lähettää Spotify-linkki Litku Klemetin ensimmäisen soololevyn nimibiisiin. Lyriikoissa laitettiin pato paskaksi, annettiin kaiken romahtaa ja vielä viime sekunneilla manattiin entinen rakastettu matkalle Lahteen, maamme tunnetusti ankeimpaan kaupunkiin. Vastaeronneelle se kaikki oli silkkaa hunajaa.

Merkillepantavinta ei kuitenkaan ollut se, kuinka nokkelaa lyriikkaa Sanna Klemetti kirjoitti, eikä sekään, miten taidokkaasti hän yhdisteli korneja Finnhits-tunnelmia ehtaan rokkenrolliin. Paljon kiinnostavampaa oli se, kuinka hänen musiikistaan sekosi äkkiä puoli Suomea.

Ilmiönä Litku Klemetti on vähän kuin PMMP parhaina päivinään: häneen hurahtavat niin musiikkinörtit kuin massatkin. Litkun musiikki on älykästä mutta helposti lähestyttävää, taiteellista mutta vastustamattoman tarttuvaa. Se on riittävän mainstreamiä Ruisrockiin mutta tarpeeksi uugeetä pienille klubeille. Emma-gaalassa palkittavaksikin se sopii – kriitikoiden valinta -kategoriassa, totta kai.

Juna Kainuuseen -levyn vinksahtanut maailma tuntuu sotivan kaikkia todennäköisyyksiä vastaan. Se onnistuu esimerkiksi nostamaan maaseudun profiilia tavalla, josta keskustapuolue voi vain haaveilla. Klemetin sanoituksissa kehittyvien maakuntien Suomi on yhtäkkiä cool ja rokkitähtenä 70-luvun Kainuussa on kadehdittavan hyvä olla.

Aikamatkailun lomassa Klemetti jakelee niin ikään yllättäviä kädenojennuksia vanhempiensa ikäluokalle. Heiltä on lainattu kitarat ja kompit, ja heidän seikkailuistaan kirjoitetaan tekstejä, joissa kaupunkien valot kutsuvat kuin Pelle Miljoonaa ikään.

Se on merkillepantavaa ajassa, jossa rock tuntuu nähneen parhaat päivänsä eikä kitaramusiikki liiemmin kiinnosta ketään. Kuvaan sopii sekin, että vuoden varrella Klemetti yhtyeineen päätyi keikkailemaan vaihtoehtorockin legendan Yarin kanssa. Osapuolten välistä ikäeroa tuskin huomasi kukaan.

Vaikka Juna Kainuuseen on sellaisenaankin merkkiteos, ei siitä puhuttaessa voi sivuuttaa Litkun keikkoja. Niillä hiki lentää, vesipullo kaatuu solistin päähän, eturivissä humalaiset uhoavat ja jäykempikin kuulija tanssii. Niin kävi kesällä jopa Helsingin Torikortteleissa, jossa tavanomaisina iltoina keskitytään lähinnä muotipönöttämään sievästi samppanjalasi kädessä.

Vuoden viimeisen Rumban haastattelussa Sanna Klemetti kertoi, mitä musiikki hänelle ensisijaisesti tarkoittaa: karnevaalia, leikkiä, performanssia. Siinä missä muut eturivin suomalaismuusikot keskittyvät liki inhorealistiseen somearjen kuvaamiseen, Klemetti seikkailee kaikessa rauhassa omassa, hienoisen psykedeelisessä universumissaan.

Sellaista ei olisi voinut syntyä ilman tarkkasilmäistä pikkukaupunkielämän havainnointia ja viime vuosikymmenten kulttuurihistorian tuntemusta – siis juuri sitä sivistystä, jonka tärkeyttä Klemetti muistaa haastatteluissaan peräänkuuluttaa.

Nyt pato on kuitenkin murrettu, uusi universumi on syntynyt, ja tulevaisuudelta voi odottaa ihan mitä vain.

Lisää luettavaa