Vuoden 2017 merkittävimmät albumit: Pop-elitistin pahin vihollinen

Ed Sheeranin tavallisuus hämmentää pop-elitistejä, jotka ovat tottuneet siihen, että oikeat poptähdet ovat neroja kummajaisia eivätkä lähikuppilan peruskultturelleja vakiovieraita, kirjoittaa Markus Hilden.

Ben Watts

Ed Sheeran
÷
Asylum/Atlantic

Ed Sheeranin viimevuotinen ÷ (Divide) on nimensä mukaisesti jakanut kansan: moni ei siedä Sheerania, vielä useampi rakastaa häntä. Sheeran tuskin on ajatellut sitä nimetessään levyään, joka on jatkoa albumeille + ja x (Multiply) ja kertoo kaksijakoisuudesta musiikillisesti ja temaattisesti.

Divide on ollut menestys nimenomaan albumina. Aikana, jolloin popparit miettivät, kannattaako julkaista albumeita, lähes kaikki Dividen kappaleet ovat keränneet Spotifyssa vähintään sata miljoonaa kuuntelua.

Dividen kuunteleminen on kuin lottoamista: onnistumisten vastapainoksi kulman takana vaanii aina katastrofi. Erinomaisten hetkien (Shape of You, Perfect, Castle on the Hill) seassa kuullaan helposti skipattavia kappaleita (How Would You Feel, Supermarket Flowers).

Mutta tärkeintä on tämä: akustisen kitaran päälle serenadeja laulava Sheeran on vaikeinta musiikkia, mitä pop-elitisti voi nyt kuvitella. Pitchfork antoi levylle arvosanan 2,8/10, Drowned in Sound 3/10, The Guardian 2/5 ja Consequence of Sound C-.

Sheeran ei suinkaan tee noin huonoa musiikkia, joten syy arvosanoille on syvemmällä: hänen nykymaailman kompleksisuuteen peilaten liian suoraviivaisessa ja laiskassa maailmankatsomuksessaan, jossa musiikkikin koostuu pelkästään perusasioista.

Ihmisenä Sheeranin lähtökohdat ovat pop-elitistin näkökulmasta hyvät. Hän on taidehistorioitsijan poika, lahjakas biisintekijä ja perillä poptrendeistä niistä välittämättä. Sheeran reppureissaa Aasiassa, kuuntelee Van Morrisonia, silittelee kissojaan ja katsoo Fresh Prince of Bel Airia ja luontodokumentteja.

Mutta hänen musiikkinsa on liian tavallista.

Teoriani on, että nimenomaan tämä Sheeranin tavallisuus hämmentää pop-elitistejä, jotka ovat tottuneet siihen, että oikeat tähdet ovat neroja kummajaisia eivätkä lähikuppilan peruskultturelleja vakiovieraita. Kun Vulture-sivusto tekee jutun, jossa luetellaan Ed Sheeranin tatuoinnit, koska ne nyt vain ovat rumia ja ne ovat Sheeranin, voi sanoa, että johonkin hermoon on osuttu. On osoitettava, että ”cooliuden” poissulkeva ominaisuus löydetään hänestä väkisin, vaikka tatuoinneista.

Sheeran kuitenkin tekee musiikkia hittipopin lainalaisuuksien mukaan ja vieläpä hyvin. Pop-elitisti saattaa naureskella hänen sanoituksilleen, mutta hittien suurkuluttajan mielestä esimerkiksi Perfect-hitin kertosäe ”When you said you looked a mess / I whispered underneath my breath / But you heard it / Darling, you look perfect tonight” on romanttista lyriikkaa samalla tavalla kuin Bridget Jonesin ja Mark Darcyn ensisuudelma on romanttista kirjallisuutta.

Mutta toisaalta, muun muassa The Ringerin julistaman poptimismin murroksen jälkeen tarvitaan taas maalitauluja. Justin Bieber on jo tunnustettu puolineroksi, ja Ariana Grande on erinomaisesti onnistuneen One Love Manchester -hyväntekeväisyyskonserttinsa ansiosta lähes uusi Bob Geldof. Esimerkiksi heidän seurassaan Sheeran on aito ”guilty pleasure”, mikä saattaa itse asiassa olla tällä hetkellä mitä suurin kohteliaisuus.

Kun on ensin vihattu, voi vain voittaa.