Viikset on ajettu, U2:ta kuunneltu.
Followillin veljekset ovat aika kaukana juuriltaan. Tältä yhtyeen neljänneltä levyltä on viimeistään poistettu debyytti Youth and Young Manhoodin (2003) juureva rock. Tai on se jossain siellä, ainakin Caleb Followillin äänessä, mutta sen päällä on kerroksittain lakkaa, kiillettä ja umpistailattua mönjää.
Jos viikset ja muut rehottavat karvat on ajettu ja kaverit näyttävät nykyisin sukupuolivähemmistöön kuuluvilta hiushoitoalan ammattilaisilta, sama prosessi on viety läpi myös musiikin puolella.
Se ei toisaalta ole huono asia. Levy alkaa nimittäin komeasti. Tremolon johdattelema avausraita Closer on kuin Massive Attackia pahaenteisessä otsassa tykyttävässä houreisuudessaan.
Seuraavaksi tuleva Crawl on vielä parempi: zeppelinmäisen anteeksiantattoman haitsu-kompin kuljettama jyrä on levyn aggressiivisimpia raitoja, ja sen kertosäe todella lähtee lentoon.
Veli Nathan riehuu takavasemmalla puhkikaiutetun ja yliohjatun sähkökitaransa kimpussa varsin mallikkaasti.
Sinkku Sex on Fire vetää maton alta. Nyt ollaan tiukasti Bloc Partyn ja The Killersin alueella, ja kertosäkeen soolokitaran kautta U2:n Edgen haamu alkaa kummitella levyllä.
Seuraavalla raidalla mukaan liittyy Bono. Use Somebodyn kertosäkeen maailmojasyleilevä ”oouuuoouu” on jotain, mitä voi vaan laulaa stadionilla, kädet levällään, aurinkolasit silmillä ja pankkitili auki.
Kappaleen sanoma on myös bonomaisen kryptinen: Caleb Followill tarvitsee meitä mutta voisi myös käyttää meitä. Hmm. Manhattan taas on summaus kahdesta edellisestä, ja kitarasoundi pelaa yhä selkeämmin Edgen kaiulla.
Viimeistään kirkonkellojen kuljettaman 17-kappaleen kohdalla Only by the Night alkaa vituttaa. Kappale on täynnä pikkunokkelia kikkailua, ja siihen päälle vielä maailman kulunein rokkiklisee: 17-vuotias nymfetti. Hei kaverit pliis.
Notion jatkaa samaa, ja I Want Youlla ollaan jo Joshua Treen ja Rattle & Humin aikaisen U2:n kimpussa. Jotain uutta keksitään vasta viimeisellä raidalla Cold Desert, joka voisi ennen laulun liittymistä mukaan olla Mogwaita, paljolti kekseliään bassoriffin takia.
Ei Only by the Night silti huono levy ole. Se luottaa vain liikaa tähän yhteen kikkaan, eikä kenties siitä syystä yritä sittenkään tarpeeksi.