Kirja-arvio: Kun Hurriganes aseella uhaten keikkaliksansa sai ja muita (sekavahkoja) tarinoita

”Tarinointi toimisi paremmin keskiolutkuppilan pöydässä”, toteaa Jarkko Fräntilä uudesta, kovin huuruisesta historiikista.

Kun Suomi-rock puri ja löi. Kapina-rockin synty, nousu, vaino ja (t)uho
Bazar Kustannus
Arvosana: 7,1

kun suomi-rock puri ja löi_print300dpi.jpgMoog Konttisen, Mato Valtosen ja Kjell Starckin kirjoittama Kun Suomi-rock puri ja löi. Kapinarockin synty, nousu, vaino ja (t)uho on sakeaa luettavaa. Sen verran sakeaa, että sakeus on peittää alleen jopa kirjan nakin ja makkaran eli kiinnostavat ajankuvat.

Ideana opus on mitä mahtavin. Sivujen sisällä kerrotaan tarinaa 1970-luvun kekkoslovakiasta ja siitä, millaista kapinahenkeä kumartelu Neuvostoliiton suuntaan parhaimmillaan ja pahimmillaan maassamme aiheutti. Sensuuri kukoisti mielikuvitusrikkaalla tavalla, ja kirja poukkoilee Hannu Salaman Juhannustanssien kautta Sleepy Sleepersin hankaluuksiin virkavallan kanssa. Juttua löytyy myös Hurriganesista, Beatles-hiuksista ja kaikesta mahdollisesta aikoinaan vanhempia ravistelleista epänormaaliuksista.

Aihepiirinä sisältö on silkkaa rautaa, mutta kirjan tyylilaji jakaa lukijat vahvasti kahteen eri leiriin. Konttisen, Valtosen ja Starckin tekstit ovat sillisalaattia, joka aihepiirille kovin sopivasti näyttää vähän silti, että ne olisi kirjoitettu melkoisen yrttisen savuverhon läpi. Luvut ovat erikoisimmillaan parin sivun mittaisia aatoskulkuja ja turinointeja, joissa ei ole minkäänlaista pointtia lainkaan. Päiväkirjamaisuus ja julistaminen ovat toki hienoja ominaisuuksia, mutta lievä editointi olisi ollut paikallaan.

Bazar Kustannuksen kirja on luultavasti päästetty läpi sellaisenaan, eikä Konttinen/Valtonen/Starck-ketjun horinoita ole sen kummemmin alettu kahlitsemaan tai erityisesti editoimaan – ja olisihan se kirjan tyylilajin ja aiheen huomioon ottaen ollutkin väärin. Liki kaikki, mitä paperille on suollettu on epäilemättä painettu myös kansien väliin. Hauskaa turinointia aiheesta ja sen vierestä riittää.

Nyt käteen jää kuitenkin kirja, jonka sisältö ja tarinat olisivat silkkaa rautaa kirjoittajien suusta kuultuna neljännen keskioluttuopin jälkeen. Silti kaiken huuruisuuden alta löytää välillä mainioita kertomuksia menneisyydestä ja siitä, millainen takapajula Suomi pahimmillaan oli. Tarina Saarijärvellä järjestetyistä juhannusfestivaaleista vuonna 1976 ja siitä, miten Remu sai suostuteltua festivaalijärjestäjän maksamaan yhtyeille keikkaliksat aseen pöydällä asettamalla kuvastaa hyvin 1970-luvun kovin epäortodoksista ja villi länsi- tyylistä menoa.

Suositellaan nautittavaksi pieninä annoksina ja kohtuukäytön rajoissa – kaikkien 300 sivun ahminen kertaistumalta on urakka, jota ei voi suositella kenellekään.

Jarkko Fräntilä