”Kumma seikkailu narsismin ja gospelin maailmassa” – levyarviossa Kanye Westin The Life of Pablo

19.02.2016

The Life of Pablo on esitelmä siitä mitä Kanye West parhaimmillaan on, kirjoittaa Tuomas Aflecht levyarviossaan.

Kanye West
The Life of Pablo
Def Jam
9,5/10

lifeofpabloKanyen levyä edeltäneistä edesottamuksista voisi kertoa vaikka parin sivun verran. Niitä on turha kerrata, sillä jokaiselta musiikkimaailmaa vähääkään seuraavalta löytyy miehestä mielipide.

Halusitte tai ette, Kanye West on niitä isoja nimiä, jotka tullaan myös muistamaan isoina niminä. Kanye West on räpin Madonna. Vertaus saattaa hirvittää, mutta se pitää yllättävänkin osuvasti paikkansa. Varsinkin kun sanojana oli Madonna itse. Kanye West ei ole pelkkää räppiä. Kysykää vaikka Taylor Swiftiltä.

Kanyen Yeezustelu on ilmiö.

Pelkästään levyn julkaisu kertoo kaiken olennaisen. Sitä varten järjestettiin Madison Square Gardenilla levyn kuuntelutilaisuus, jonka yhteydessä oli muotinäytös. Tilaisuus oli loppuunmyyty ja sitä sai seurata elokuvateattereissa ympäri maailmaa – myös Suomessa. Tämän lisäksi esitystä seurasi Tidalin välityksellä 20 miljoonaa katsojaa.

Kanye ei olisi Kanye, jos tämän kaiken jälkeen “valmiille” levylle ei olisi ilmestynyt kappaleita vielä miltei puolet lisää. Eikä Kanye olisi Kanye, jos levyn nimi ei olisi ennen tätä kaikkea vaihtunut neljä kertaa.

Onko myöskään sattumaa, että West sattui riitelemään Wiz Khalifan kanssa sopivasti ennen levyn julkaisua, jotta levyn nimen pystyi vaihtamaan vielä kerran (Waves → TLOP). Artisteilla on tietysti omat taustatiiminsä, mutta tässä tapauksessa asia haiskahtaa vielä paljon laskelmoidummalta; kriittinen perfektionisti löysi levylle hyvin lyhyellä varoitusajalla kansitaiteen, ja Madison Square Gardenilla myytiin fanituotteita biiseistä, joita ei pitänyt olla albumilla, internetiin ilmestyi meemisivustoja, joissa pystyi tekemään oman The Life of Pablo -kantensa.

Hämmentävät twiitit ja hassunhauskat kansikuvat ovat pyörineet sosiaalisessa mediassa ja näin ollen Kanye pysynyt viraalina. Viimeisimpänä kohu Taylor Swift -disautuksesta (”I Made That Bitch Famous”), joka ehdittiin sopia jo ennen levyn julkaisua. Grammy-gaalassa Swift kuitenkin latasi rivien väleissä takaisin. Jälleen otsikot huutavat yhtä nimeä, eikä mies itse osallistunut edes juhlallisuuksiin. Nämä eivät suoranaisesti liity levyyn, mutta mahdollistavat “hullun neron” roolin pitämisen. Kuuluu se toki myös kappaleessa “I Love Kanye”.

Se niistä olennaisista epäolennaisuuksista. Levyyn tutustuessa tärkein musiikkiin liittyvä tieto oli Kanye Westin twiittitulvan keskeltä löytynyt luonnehdinta: “The Life of Pablo on gospelia, jossa satutaan kiroilemaan vähän enemmän”.

Viittaus siihen löytyy jo levyn nimestä. Pablo toki viittaa myös taiteilija Picassoon, että kokaiinikuningas Escobariin, mutta yksi niistä Pabloista on Paul the Apostle (espanjalaisittain Pablo) eli Paavali. Esimerkiksi levyltä löytyvä Low Lights koostuu käytännössä raamatun lainauksesta (Room. 8:38-39;), jossa on osuus Paul the Apostlen puheesta.

Levy alkaa Instagram-samplella, jossa 4-vuotias Natalia Green lausuu äitinsä Samorian kanssa rukousta: “We don’t want no devils in the house, We want the lord”.

The-Dream laulaa haluavansa pitää uskonsa, Kanye kertoo tämän kaiken olevan Jumalan unelma. Tyssääkö homma heti alkuunsa. Ei välttämättä. Kaiken narsismin keskellä Kanye pyytää rauhaa ja jälleen The-Dream laulaa, nyt pelastuksesta. Ehkä tämä on gospelia.

Yhtenä levyn hienouksista ovat yllättävät vierailijat. Kelly Price on loistava laulaja, mutta milloin hänestä on kuultu viimeksi. Tälle levylle Kanye on kuitenkin löytänyt hänet mukaan. Se on hyvä, Pricen äänessä on syvyyttä jota tämä kappale kaipaa.

Osuudessaan Price kysyy miksi Jumala tuo epätoivoa, eikä siunausta, ja laulaa sitten hetken Kanyen kuolleen äidin näkökulmasta. Kyllähän tämä gospelista menee, mutta hyvin omakohtaisesti, itsekkäästi. Yeezymäisesti. Siten miten se on aina mennyt.

Vasta kappaleen kolmas vierailija, Chance the Rapper käsittelee asiat omasta näkökulmastaan, heittäen samalla levyn parhaimman versen. Chance the Rapper on ponnahtamassa suureksi nimeksi. Westin tapaan Chicagosta kotoisin oleva Chancelor Bennett on nyt antamassa panostaan Westin levyllä. Miehen, joka tituleeraa itseään parhaimmaksi ikinä, kaikessa mitä tekee.

Kappale jopa kuulostaa enemmän Chance the Rapperin musiikilta kuin Kanyelta. Osasyynä saattaa olla Chancen livebändiin Social Experimenttiin kuuluvan Nico Segalin, eli Donnie Trumpetin panos sävellykseen. Kappaletta voisi luonnehtia Donnie Trumpet & Social Experimentin Sunday Candy kappaleen sukulaiseksi. Ei liene sattumaa, että juuri kyseinen kappale mainitaan myös versessä.

“I made Sunday Candy, I’m never going to hell
I met Kanye West, I’m never going to fail”

Chancen panos ei pääty pelkästään tähän. Hän oli mukana myös Waves-kappaleen tuotannossa. Paljon vastuuta miehelle, jolta ei ole vieläkään tullut ensimmäistä kaupallista julkaisua. Myös Wavesissä Chancella on selkeä osuus sanoituksissa, kuten myös Ultralight Beamissa. jossa Chancen säkeistö tuo rauhan, uskonnollisuuden ja syvyyden.

Homman paketoi gospeljyrä Kirk Franklinin mahtipontinen rukous. Joillekin kenties mautonta, joillekin upeaa, mutta ennen kaikkea juuri sitä Westiä, mitä ei olisi osannut taaskaan odottaa, mutta mihin ollaan silti totuttu.

Ultralight Beam on megalomaaninen, miltei täydellinen rapkappale. Kaikessa mahtipontisuudessaan se heijastelee koko levyn kulkua. Klassikosta on liian aikaista puhua, mutta tämä kappale tullaan varmasti muistamaan.

Jatkuuko levy rauhallisella linjalla, sillä myös Father Stretch My Hands (pt. 1 & 2) on jo nimensä puolesta viittaus gospelmaailmaan.

Ensimmäisen osan alussa on sämplätään Pastor T. L. Barrettia ja sen jälkeen Kid Cudi laulaa rakkaastaan, joka on aurinko hänen aamussaan. Kivasti sanottu.

Vastapainoksi Kanye jatkaa toivovansa voivansa olla vapaa kaikesta ympäröivästä. Ehkä Kanye on rauhoittunut, ehkä kappale kertookin jostain positiivisesta? Seuraavat sekunnit kertovat täysin päinvastaisesta. Se on palautus siihen Yeezymaailmaan, joka on viime vuosina niin taidokkaasti luotu. Se on juuri sitä mitä Kanye on aina tehnyt.

“Now if I fuck this model
And she just bleached her asshole
And I get bleach on my T-shirt
I’mma feel like an asshole”

Siinä missä Kid Cudi on romanttinen, Kanyen pahin pelko on jäädä kiinni pettämisestä. Tai sitten se on tarkoituksella päinvastaista sanomaa kertosäkeeseen. Pelko mokaamisesta jälleen. Tai sitten ei.

Monesta kappaleesta voisi listata muutamia yksityiskohtia. Ei pelkästään sanoituksista, myös tuotannossa on yksityiskohtia.

Famous on ripaus vanhaa Kanyeta. Studiolla on hengailtu koko yö, fiilistelty musiikkia ja juotu konjakkia. Swizz Beatz heittää tyypilliset hypehuutonsa ja Rihanna laulaa lainaten Nina Simonea.

Läpi levyn kappaleissa on detaljeja valtavasti. Pelkästään Famousin lopussa sämplätään ensin Sister Nancyn Bambamia, edelleen Swizzin hypekoneen pauhatessa. Sitten sämplenä se sama Nina Simone, jota Rihanna lauloi juuri koko kappaleen läpi. Juuri tällaiset asiat erottavat Kanyen muista. Kaiken imagon ja roolin sisällä Kanye on edelleen musiikilla leikittelyn mestari.

Gospelsävytteisen Low Lightsin vastapainoksi on Highlights. Kappale, jossa huhujen mukaan piti olla mukana Madonna. Tilalle tulikin Young Thug. Sama kuin vaihtaisi Rolls Roycen Lamborghiniin. Mukaan on kaivettu myös El DeBarge, viiksekäs juusto-r’n’b:n taitaja suoraan 80-luvulta.

Jo kappaleen nimi kertoo sen olevan yksi albumin kohokohdista. Plain Patin rummutusten ja syntikkasirkuksen päällä Ray J saa lopulta kuulla kunniansa ja jyystö päättyy siihen, että The-Dream laulaa Equinoxista. Ei mikään ihme, että El Debarge on pyydetty bileisiin mukaan. Tämä on juuri sellaista musiikkia, jossa voi havaita vivahteen goudaa tai cheddaria.

“Nyt voisi antaa soulsamplejen raikua loppulevyn ja jatkaa tätä iloista menoa tai sitten voisi laittaa termostaatin pakkaselle ja sukeltaa avantoon, kaataa keittiön pöydän ja räpätä vain ja ainoastaan itsestään. Jälkimmäinen kuulostaa hyvältä idealta.” Tällainen pohdiskelu on ilmeisesti käyty jossain päin Yhdysvaltoja. Sait harjoitella faijatanssiasi Highlightsin tahdissa pienen hetken, mutta nyt tallot Lego-palikoita. Man That’s So Kanye.

Freestyle 4 ja I Love Kanye ovat nimittäin yhdessä näyte juuri siitä, että tämä levy on tiivistelmä Kanyen tuotannosta. Albumin puoliväliin mennessä on kuultu jokaiselta aiemmalta levyltä osansa. Silti kokonaisuus on pysynyt kasassa ja tulee myös pysymään.

West on saanut urallaan paljon piikittelyä usean tuottajan käytöstä. Esimerkiksi juuri Freestyle 4:ssa – kaksi minuuttia kestävässä kappaleessa – on tarvittu seitsemää eri tuottajaa. Osa selittyy sämplejen käytöllä, mutta mukana ovat myös luottomiehet Mike Dean, Hudson Mohawke ja Noah Goldstein.

Vanhaa räppiä kuunnelleet tietävät miltä esimerkiksi Madlibin tuotanto kuulostaa. Modernin räpin kuuntelijat tietävät mitä odottaa Metro Boominin tuotannolta. Dean, Mohawke ja Goldstein ovat Kanyen johdolla mahdollistaneet vaihtuvuuden eri levyillä kuulostaen silti aina raikkaalta ja erilaiselta.

Tietysti, jos kuuntelet esimerkiksi No More Parties In L.A:n ja FML:n peräkkäin, voisit kuvitella niiden olevan peräisin aivan eri artisteilta. Silti levyllä ne sulautuvat kompaktisti yhteen – sekä Weekndin herkkä laulu että Kendrick Lamarin lungi Compton-rap.

Jälleen kerran on kyse ammattitaidosta ja musiikin ymmärtämisestä. Päätöksistä, jotka erottavat parhaat hyvistä; ratkaisuista joissa Sia ja Vic Mensa vaihtuvat Frank Oceaniin (Wolves), vaikka alkuperäinen versio olisi esitetty televisiossa jo puoli vuotta sitten.

Loppupuolella kuullaan vielä timanttia. Kun ensimmäinen 11 kappaletta sisältänyt Waves-biisilista julkaistiin, oli kappaleet rajattu kolmeen eri näytökseen. Tätä ideaa on helppo hyödyntää edelleen. Voisi hyvin kuvitella ensimmäisen näytöksen päättyvän Highlightsiin, seuraavan Wolvesiin ja kolmannen tietysti levyn päättävään Fadeen.

Ykkösessä on juhlaa, iloa. Kakkonen on synkkyyttä ja kolmas on nostalgista fiilistelyä, jossa myös luodaan katse myös tulevaisuuteen. Samassa suhteessa myös kappaleiden sanoma muuttuu.

Yllättävänkin pirteässä Waves-kappaleessa Chris Brownin keskittyessä ydinosaamiseensa, eli ennalta kirjoitettujen kertosäkeiden laulamiseen, on Kanyen versessä havaittavissa täysin selkeää Chance the Rapperin antamaa sanoituksellista apua, etenkin verrattuna Wolves-kappaleeseen, jossa Joseph ja Mary ovat Kanyen syvällisissä pohdinnoissa klubilla.

30 Hours on kikkailua sämplellä Arthur Russelin Answer Me -kappaleesta ja eräänlaisessa modernissa Last Callissa kysellään André 3000:lta miksi ex teki niin typerästi, vaikka Kanye oli ajanut juuri 30 tuntia Los Angelesista Chicagoon.

No More Parties In L.A. tuo soulia pöytään vielä kerran.

Westin oman Good Beats -tuottajatallin nuori kiinnitys Charlie Heat on loihtinut aiempaa selvästi toimivamman taustan Factsille, ja Fade Ty Dollan ja Post Malonen autotunetuilla tulkinnoilla antaa levylle groovaavan lopun. Levyn neljä viimeistä kappaletta ovat kaikki kuin uusintoja edellisten albumien huippuhetkistä, kuulostaen silti tältä päivältä.

Oliko levyn nimien ja kappalejärjestysten pyörittely vain pelkkää hypeä? Olisi kummallista ettei levy alkaisi niinkin hienolla kappaleella kuin Ultralight Beam, surffaisi puolessa välissä aalloilla ja päättyisi niin tyylikkäästi kuin nyt.

The Life of Pablo on kummallinen seikkailu Kanye Westin narsismin, gospelin ja synkistelyn sävyttämässä maailmassa. Levy on oiva tapa tutustua Kanyen musiikkiin ja samalla viivalla aiempien täysosumien kanssa. Harvoin näinkin pitkä levy tuntuu menevän hetkessä ohi uusintasoittoa kerjäten.

My Beautiful Dark Twisted Fantasy nosti Kanyen suurimpien nimien joukkoon, Yeezus tiukensi otetta taiteellisilla lonkeroillaan, ja The Life of Pablo hakkaa Kanyen nimen kivitauluihin.

Tuomas Aflecht

Lisää luettavaa