”Lana Del Rey approprioi yhä valkoisen amerikkalaisuuden ja rockin kliseitä, mutta yrittää tehdä sen jotenkin korrektilla, muutokseen reagoivalla tavalla” – arviossa Lust for Life

Iida Sofia Hirvonen vertaa Flow-festivaalille saapuvan Lana Del Reyn uusinta albumia fidget spinnerin pyörittämiseen.

26.07.2017
Lana Del Rey - Lust for Life
Polydor
7,9 / 10

Kun Lust for Lifen kansikuva hymyilevästä flower power -Lanasta ilmestyi, ihmiset alkoivat odottaa levyä, jolla Del Reystä olisi vihdoin ”onnellinen”. Itse luin uutisen, jossa väitettiin, että Lana harrastaa noituutta ja on tehnyt jonkinlaisen manauksen Donald Trumpia vastaan. Jutun kuvassa Lana Del Rey (Tai Lizzy Grant? Missä artistihahmon ja ihmisen raja menee?) näytti karmivalla tavalla Charles Mansonin ”perheen” vuonna 1969 murhaamalta Sharon Tatelta, joka on herännyt henkiiin. Aloin fantasioida, että Lana tekisi noita-akkalevyn, jossa hän syleilisi Amerikan rappiota, okkultismia ja Vesimiehen ajan pimeää puolta.

Levyllä on ripaus kumpaakin elementtiä, mutta varsinaista muutosta ei ole tapahtunut. Born to Dien ”räppimeininki” on palannut takaisin ja monet biisit kuulostavat ihan The Weekndiltä. Ensimmäisellä kolmella kuuntelukerralla levy kuulostaa painostavalta ruusukuvioiselta taustatapetilta, jonka päällä on digitaalinen ja lievästi seepiainen filtteri kuin kaikissa uusissa suoratoistopalveluiden tv-sarjoissa.

Biisit vellovat ohi samankaltaisena, raskaan bassovoittoisena massana, eikä mikään tartu päähän. Lana Del Rey laulaa paikallispuudutetun hammaslääkäripotilaan intohimolla: ”Is this the end of America?”. Tämä on kai sitä uutta ”kantaaottavuutta”. Del Rey on sanonut haastattelussa ettei enää suostu heiluttelemaan Yhdysvaltain lippua keikoillaan poliittisen tilanteen takia. Valinta tuntuu lähinnä turvalliselta. Lana Del Rey approprioi yhä valkoisen amerikkalaisuuden ja rockin kliseitä, mutta yrittää tehdä sen jotenkin korrektilla, muutokseen reagoivalla tavalla. Onneksi poliittisuus jää viitteelliseksi, protestilaulut tai edes beyoncémainen julistavuus eivät Lanalle sopisikaan.

Pyörittelen käsissäni metallista fidget spinneriä ja se tuntuu samalla rauhoittavalta, uuvuttavalta ja samoja teemoja ikuisesti kierrättävältä – kuin Lana Del Reyn musiikki. Viime viikolla näin R-kioskin lehtihyllyllä ”möhöhyllyn” täynnä rocklehtiä, joiden kannessa oli Bob Dylan, The Beatles ja Led Zeppelin. Lana Del Reyn musiikissa dramaattinen Pinterest-R&B ja classic rock yhdistyvät. Kutsun sitä nu-möhöksi. Tuntuu kuin Lust for Life olisi tehty tekoälyllä, johon on syötetty valmiita fraaseja classic rock -kappaleista ja käsitelty ne uusiksi biiseiksi. Lana Del Rey on taas hologramminkaltainen avatar, joka vie itsensä aina uusiin tilanteisiin, kuuhun, rock-festivaaleille, biitsille ja jollain tavalla häntä on aina kiinnostava seurata ja helppo uskoa.

Lana Del Rey on samaan aikaan tylsä ja kiinnostava, hyperseksuaalinen ja täysin seksitön, ylitunteellinen ja persoonaton, läppä, mutta niin tosissaan, ettei voi koskaan olla varma, onko biisien kornius lopulta tarkoituksellista. Kun hyväksyy, että ristiriidat ja staattisena pysyminen ovat oleellinen osa Lana-pakettia, 71 minuutin mittaiselta levyltä alkaa erottua hyviä ja huonoja biisejä. Ensin mainittuja ovat etenkin 13 Beaches, Cherry, itseironinen In My Feelings, Summer Bummer ja Heroin.

Biisien feattaukset tuntuvat tarkoituksella vähän ”turhilta”, ikäänkuin haluttaisiin alleviivata, että Lana Del Rey on pääosassa ja muut pelkkiä statisteja. Beautiful People Beautiful Problemisesta ei huomaisi, että Stevie Nicks vierailee kappaleella, ellei kannessa olisi asiasta erillistä mainintaa.

Cherry-biisin ”bitch!”- ja ”fuck!”-huudahdukset kuulostavat huvittavalla tavalla siltä, että Lana kiroilee osoittaakseen olevansa yhä ”gangsteri”, mutta silti ne toimivat. Cherryllä ja 13 Beachesillä Lana sanoo suoraan ”fuck you” medialle, vaikeillle ihmissuhteille ja koko kotimaalleen, joilta hän yrittää löytää rauhan.

Lyriikat sisältävät uskomattoman määrän screencappimaisia iskulauseita ja luulen, että joku kiinalainen nettikauppa on jo tehtaillut ”All my fucking feelings” -tekstin t-paitoihinsa. Toivon, että David Lynch ottaisi Lana Del Reyn Twin Peaksin Bang Bang Bariin esiintymään, mutta en usko, että Lynch tekee niin, koska Lana on liian suosittu.

Biiseissä on usein sellainen melankolinen tunnelma, että kuvittelen nuortensarjan kohtausta, jossa riidellään kesäyönä bileissä ja toinen juoksee hiekkarannalle ja toivoo, että toinen tyyppi juoksisi sinne perässä, mutta hän ei juokse ja sitten toinen ajattelee, että ehkä tämä on ihan hyvä näin. Tyyppi sytyttää jointin ja ottaa auringonnoususta Instagram-kuvia. Jossain näkyy maailmanpyörä, maassa on hampurilaisten käärepapereita ja palmut heiluvat tuulessa. Ollaan jossain Venice Beachilla ja Jim Morrisonin haamu nousee esiin laiturin alta. Suosikkilevyni Lana Del Reyltä on yhä Ultraviolence.

Lisää luettavaa