”Kiinnostavin on silti se mielikuva, jonka psykiatrinsohvamainen vuodatuslevy välittää Lanasta sekä tämän glamourin ja rakkauden korruptoimasta maailmasta”, kirjoittaa Oskari Onninen arviossaan.
Teksti: Oskari Onninen, kuva: Universal
Lana Del Rey: Born to Die
Interscope
On aivan turha puhua huulista. Samoin on turha puhua Lana Del Reyn isän pankkitilin uhkeudesta tai Lanan epäonnistuneesta ensiyrityksestä kuoriutua pop-tähdeksi.
Siksi on puhuttava siitä, miten artistista tulee maailman puhutuin ja kontroversiaalisin yhden biisin ansiosta. Ja siitä miten katoavaista tuo kunnia on. Kun Pitchfork nosti Video Gamesin pinnalle viime kesäkuussa, se leimasi kappaleen ja artistin indie-uskottavaksi.
Video Games oli siniseen samettiin kääritty, hiljalleen ihon alle melodiansa kaivava balladi, jonka yhteydessä puhuttiin lähinnä Del Reyn kauniista äänestä tai Botox-huulista. Kappaleen musiikilliset ansiot eivät tuntuneet herättävän muuta puhuttavaa – ainakaan ennen kuin Collapse Board -sivusto kirjoitti esseen Video Gamesistä ulkopuolisen kontrolloinnin ja sikäli koko Lana-tuotteen allegoriana.
Video Gamesiin myöhemmin tehty video oli haalistuneiden kotivideoiden ja ristiinkehitetyn Tumblr-kuvaston avulla laskelmoitua coolia nostalgiaa. Pitchfork-maininnalla ja ulkoisilla seikoilla Del Reystä tehtiin uskottava indieartisti niille, jotka eivät kuuntele musiikkia. Tai ainakaan indietä.
Del Reystä tuli herttakuningatar indiespektaakkelin korttilinnaan, jossa kaikki riippumattomaan indiekulttuuriin yhdistämämme elementit ja tuotteet ovat läpeensä kaupallistettuja.
Samoihin aikoihin selvisi, että Universal oli signannut Del Reyn, mikä räjäytti uskottavuuskranaatit musiikkikirjoittajien ja hipstereiden sormille. Alkoi loputon keskustelu Del Reyn aitoudesta.
Viimeistään albumimitassa Del Rey paljastaa, että häneen lyöty Pitchfork-lellikin leima on harhakuva. Ei siksi, että sivusto lyttäsi levyn aiheellisesti, vaan koska Born to Die on varsinkin melodisesti lähempänä Rihannaa ja Britneytä kuin Feistiä ja Cat Poweria.
Video Gamesin Lynch-tunnelmainen balladi jää oikeastaan yksin levyllä, jonka yleisilme on kuin Antony & The Johnsons olisi lahjottu soittamaan All Saints -slovareiden taustalle. Korviin tarttuu paksuja ja irtonaisia r&b-biittejä sekä Del Reyn teennäisyyksiin asti loppusointuista riimittelyä ja jousia. Paljon jousia.
Levyn avainraidat Born to Die, Off to the Races, Blue Jeans ja Video Games on kaikki kuultu ennakkoon kuultu ennakkoon ja sijoitettu levyn alkuun. Loppua kohti Born to Dien yksipuolinen ja tasaisen keskitempoinen biitittely saa 50-minuuttisen levyn tuntumaan kolmetuntiselta Hollywood-melodraamalta, joka on käsikirjoitettu vähän sinne päin.
Kiinnostavin on silti se mielikuva, jonka psykiatrinsohvamainen vuodatuslevy välittää Lanasta sekä tämän glamourin ja rakkauden korruptoimasta maailmasta. Off to the Racesin ökykuvauksessa vanhempi Bugatti-mies on Lanan ”one true love” kultaisen American Express -korttinsa vuoksi. Radiossa Del Rey puolestaan määrää itsetietoisesti ”baby love me cause I’m playing on the radio”.
Blue Jeans ja Born to Die koskettavat selkeästi myös esittäjäänsä, mutta liian usein Del Rey kuulostaa traagisista lauluistaan huolimatta yhtä muoviselta kuin huulensa. Syyttävää sormea on helppo osoittaa yhdeksän Del Reyn apuna olleen biisintekijän suuntaan.
Albumin ja Del Reyn roolileikkien kiteytymä on tyttöjen dokausilloilla nostalgisoivassa This Is What Makes Us Girlsissä mainittava hipstereiden suosima Pabst Blue Ribbon -olut. Lisää laskelmoituja uskottavuuspisteitä? Product placementiä? Mihin Lanan maailmassa voi edes yrittää uskoa? Juoko Lana edes kaljaa?
Näillä meriiteillä Del Reystä ei tule laulajasuuruutta, vaan hänen hypekuplansa täyttyminen ja puhkeaminen jäävät auringonhaalistamaksi Hipstamatic-polaroidiksi internet-ajan pop-tähteydestä.
Ehkä rahalla saa vielä kolmannenkin yrityksen.
Arvio on julkaistu Rumbassa 2/12. Kuuntele levy Spotifysta.