Levyarvio: Action Bronsonin odotettu esikoislevy olisi voinut olla paljon, paljon parempi

Arviossa Mr. Wonderful -debyytti.

Tuomas Aflecht kuunteli Action Bronsonin albumin ja joutui harmikseen pettymään.

www.facebook.com/ActionBronsonMusic

Action Bronson
Mr. Wonderful
(Atlantic)

Arvosana: 7,0

Action_Bronson_Mr._WonderfulAction Bronson on viihdyttänyt minua puolitoista vuotta. En aluksi ymmärtänyt, mikä tässä Ghostface Killahin mieleen tuovassa räppärissä vetoaa.

Flow heillä on  hämmästyttävän samanlainen. Bronson tosin tuntui silloin Ghostface Killahin halpakopiolta. Pidin häntä huonona räppärinä. Ärsyttävä flow, ei tunnu ottavan happea ikinä ja videot ovat täynnä pilven polttelua. Ei mitään erikoista.

Jokin kuitenkin muuttui. Huomasin vuonna 2014 katsovani, kuinka Action Bronson tekee hampurilaisia. Miten Bronson hyppää jahtinsa kannelta veteen. Olin Flow-festivaalilla, kun Bronson kiipesi aidan yli yleisöön.

Big Body Bes juo viskiä lavalla. Tunnistan hänet. Olen keikalla yksin ja tunnen silti oloni kotoisaksi. Bronson starttasi keikan polttamalla vähän erikoisemman näköisen tupakan. Eikä se mitenkään ärsyttänyt silloin. Se kuuluu siihen, mitä ”Bronsolino” on. Hänellä on siis lempinimikin.

Keskinkertaisuus ja siihen kuuluva rosoisuus oli juuri se vaikuttava juttu karismaattisen Bronsonin ruokaseikkailuissa.

Ongelmana on nyt se, että sama keskinkertaisuus jatkuu levyllä.

Fleetwood Macin tuotannosta nimensä ottanut Mr. Wonderful alkaa Billy Joelin Zanzibar-biisiä lainaavalla Brand New Car -kappaleella. Oikein lupaavaa. Tarinan mukaan kappaleen tuottanut Mark Ronson lähetti Action Bronsonin kanssa Joelille kirjeen, jossa he pyysivät lupaa samplen käyttöön. Se tuli, ja tässä on tulos: mielenkiintoinen avausraita ja jotain, mitä Bronsonkaan ei ole ikinä tehnyt.

Meno tuntuu kuitenkin heti tyssäävän. The Rising nimittäin tuntuu aivan liian raskaalta, vaikka se onkin Bronsonia tyypillisimmillään. Samalla teknisesti oikein mainiot Terry ja Actin’ Crazy vain jatkavat samalla linjalla. Molemmat kappaleet ovat erikseen hyviä, mutta kun mennään aavistuksen laiskalla linjalla monta biisiä putkeen, kuuntelija väsyy.

Falconry, joka edustaa perinteistä mixtape-Bronsonia, elävöittää tunnelmaa. Jollain tälläisellä olisi pitänyt jatkaa ensimmäisen kappaleen jälkeen. Meyhem Lauren ei välttämättä ole räppärinä se innostavin, mutta hän on niitä Bronsonin bestiksiä. Ollaan taas Bronsonin ympärillleen luoman ilmiön sisällä.

Jälleen tulee muistutus siitä, ettei Bronson ole ikinä luonut hyvää kokonaisuutta. Mixtapet eivät ole sitä ikinä olleet, eikä myöskään Saab Stories -ep. Keskelle levyä on päätetty lätkäistä ensin epämääräinen interlude ja sen jälkeen uskomattoman irrallinen City Boy Blues.

Tästä levystä olisi voitu tehdä mieluummin kaksiosainen ep, koska loppu on kummallista Passage-progemehustelua lukuun ottamatta miltei täydellistä kamaa. Toki levyn paras kappale A Light in the Addict kärsii liian pitkän intron sekä liian vähäisen räppäämisen ja laulamisen vuoksi liiallisesta pituudesta, mutta silti tähän puoliskoon on kerätty juuri oikeanlainen tunnelma.

Jetset-elämän kiroista kertova kappale petaa näyttämön levyn hittibiisille Baby Bluelle, jossa rapin tämän hetken lupaavin nimi Chance the Rapper heittää loistavan ristiriitaisen versen. Only in America, todennäköinen tuleva keikkahitti, nostaa tunnelman korkealle ja Galactic Love petaa loistavan bassoraidan kanssa kaiken valmiiksi Easy Rideria varten. Se onkin kappale, jota Bronson itse luonnehti yhdeksi parhaimmista asioista, mitä hän on urallaan saanut aikaan.

Tämän kaiken mehustelun rikkoo kuitenkin aiemmin mainittu The Passage. En ole psykedeelisen musiikin asiantuntija, mutta voisin silti luonnehtia kappaletta luokattomaksi räpellykseksi.

Levyä kuvaa parhaiten juuri se, että sen yhtenä julkaisijana toimii Vice Records. Vicelle Bronson on tehnyt sähellystä pursuavia ruokamatkailuvideoitaan, ja sähellystä jatkuu levylläkin. Jos Bronson ei olisi saavuttanut sitä asemaa, missä hän nyt on, olisi levyn julkaiseminen viikko Kendrick Lamarin To Pimp A Butterflyn jälkeen ollut melkoinen kuolonsuudelma.

Sitä se ei 31-vuotiaalle räppärille sentään ole. Mutta kun jenkkimedia kirjoittaa väljähtäneestä New Yorkin rap-skenestä, tulee vasta 20-vuotias Joey Bada$$ B4.Da.$$-debyyttinsä kanssa ja ajaa 1Trainilla ohi.

Mr. Wonderfulilta puuttuu paljon, mutta samalla siinä on tavaraa liikaa. Levyn epämääräinen biisijärjestys tuntuu olevan kuin soittolista, joka on tarkoitus kuunnella shufflella.

Artistin historiaan sopien voisi käyttää käyttää ruokavertausta. Otat pizzan lähipaikasta mukaan ja huomaat kotona saaneesi väärät täytteet, mutta onneksi reunat voi aina syödä.

Levy ei varsinaisesti ole huono, mutta mahdollisuuksia olisi ollut paljon, paljon parempaan.

Tuomas Aflecht