Levyarvio: Jo nyt voidaan kirjoittaa, että Opeth julkaisi yhden vuoden parhaista levyistä

Pale Communion on yhtä aikaa sekä tyylikäs kunnianosoitus Yesin ja King Crimsonin kaltaisille kantaisille että Opethin ilmaisua rohkeasti laventava rock-albumi”, kirjoittaa Juha Wakonen arviossaan.

Teksti: Juha Wakonen

Opeth: Pale Communion
Roadrunner
5stars

Melodia korvaa kuolonkorinan.

PaleCommunion_coverKenellekään tulee tuskin yllätyksenä, että Opeth ei uudella levyllä palannutkaan tekemään äkkiväärää kuolometallia. Päinvastoin ruotsalaisviisikko tuntuu nyt hengittäneen entistä syvemmin sisään menneiden vuosikymmenien progressiivisia ja utuisia melodioita. Pale Communion on yhtä aikaa sekä tyylikäs kunnianosoitus Yesin ja King Crimsonin kaltaisille kantaisille että Opethin ilmaisua rohkeasti laventava rock-albumi.

Pale Communion jatkaa suurin piirtein siitä, mihin Opethin edellinen täyspitkä Heritage (2011) jäi. Uusi julkaisu on kuitenkin aavistuksen verran melodisempi ja yleistunnelmaltaan kevyempi, vaikka yhtyeen nokkamies Mikael Åkerfeldt taannoin antamissaan haastatteluissa muuta väittikin.

Paikka paikoin tässä levyssä on samankaltaista ilmavuutta kuin Åkerfeldtin ja Steven Wilsonin muutaman vuoden takaisessa Storm Corrosion -yhteistyöprojektissa. Aivan yhtä leveän epämääräisin ja hentoisin ottein ei Opeth kuitenkaan nuotteja suostu soittimistaan päästämään.

Hallavan ehtoollisen kolminaisuuden muodostavat perinnevetoinen progerock, yhtyeen soittotaituruus ja Åkerfeldtin lähes pettämätön dramatiikan taju. Moon Above, Sun Below alleviivaa tätä parhaiten. Se on kymmenminuuttinen eepos, joka koostuu useasta saumattomasti toisiinsa soitetusta osasta. Biisi ei kärsi itsetarkoituksellisen monimutkaisesta muodosta, vaan polveileva ralli saadaan kuulostamaan helpolta ja vapautuneelta.

Uusista tuulista kielii myös Goblin, joka on melodinen ja vauhdikas kumarrus samannimiselle italialaiselle progeyhtyeelle, joka tunnetaan erityisesti giallo-kauhurainojen huikeista musiikkiraidoista.

Voice of Treason ja Faith in Others muodostavat yhdessä lähes sanattomaksi vetävän lopetuksen, ja ne molemmat todistavat Åkerfeldtin sävellyskynän olevan edelleen loistavassa terässä. Kappalekaksikko saattaa olla parhaimpia lauluja, mitä Opeth on uransa aikana levyttänyt.

Niille, jotka edelleen parkuvat uuden Blackwater Parkin perään, Pale Communionin letkeästi polveileva proge on varmasti sitkeä pala purtavaksi. Meidät muut Opeth onnistuu taas kerran vakuuttamaan yhdellä vuoden upeimmistä levyjulkaisuista.

Arvio on julkaistu Rumbassa 7/14.