Levyarvio: Mokoman Elävien kirjoihin -uutuus manaa pahan olon pois väkevällä riffimyrskyllä

Mokoma.

”Mokoma on tietenkin yhä oma itsensä, eikä bändi edes yritä ravistaa viittaansa yltään. Eikä tarvetta moiseen ole, eri puolia kun löytyy omaa ilmaisukirjoa peratessakin”, kirjoittaa Kimmo K. Koskinen arviossaan.

Lue Rumban reportaasi Mokoman levynjulkaisukeikalta täällä.

Mokoma: Elävien kirjoihin
Sakara
4stars

elavienkirjoihinSuomi-thrashin suuri nimi jaksaa jauhaa. Yhtyeen kymmenennen levyn pontimena on ollut solisti Marko Annalan masennus, ja Elävien kirjoihin on kieltämättä katharttisen tuntuinen tuotos. Se manaa pahan olon pois tanakalla riffipurskeella, joka on mukavasti yksinkertaisempaa ja ”hevimpää” kuin yhtyeeltä on toviin kuultu.

Mokoma on tietenkin yhä oma itsensä, eikä bändi edes yritä ravistaa viittaansa yltään. Eikä tarvetta moiseen ole, eri puolia kun löytyy omaa ilmaisukirjoa peratessakin.

Riffipainotteisuuden kautta hahmottuva yksinkertaisempi lähestymistapa ja rauhallisempi tempo tekevät kokonaisuudesta muutamaa aiempaa Mokoma-levyä selväpiirteisemmän. Nyt bändi rässää monipuolisesti, mutta riittävän rajatulla tantereella. Otteissa on ilmavuutta, eikä levyn kaari pääse sirpaloitumaan epämääräiseksi hevimössöksi.

Tuimaa biisiliutaa puhkoo pari kivasti tarttuvaa rokkibiisiä (takuuvarmalla hoilotuskertsillä silattu Lunnaat ja melankolinen Mutta minulta puuttuisi rakkaus) sekä yksi Pääkköset mieleen tuova, mahtiriffillä varustettu rap metal -outolintu (Uhkakuva 6). Kokonaisuus muodostuu jämeräksi, mutta ei liiallisen päällekäyväksi. Tästä on kiittäminen erityisesti sävykkäästi sovitettuja kitaroita, joista kirpoaa upeaa riffijyrää ja tyylikästä maalailua.

Annalan laulu on totutusti moniulotteista ulottuen brutaalista räähkinnästä ja örinästä herkästi väräjävään melodiseen tulkintaan. Rasittavat laulumaneerit ovat onneksi vähissä – niiden sijaan kuullaan paljon enkelkuoro-taustalaulua, joka toimii ihmeen hyvin.

Paikoitellen Mokoma turvautuu yhä liialliseen yrittämiseen. Sen ei varsinkaan tällä materiaalilla tarvitsisi flirttailla mustan metallin kanssa tai piiskata blastbeatia. Onneksi yhtye ei ole kuitenkaan liiaksi hullaantunut äärimetallivaikutteista. Toisaalta bändi käyttää tehokeinoja oivasti myös edukseen: ihastuttavan akustisesti helkkyvä doom-jyräys Vastakkaiset voimat saa huomattavaa lisäpontta säkeiden rahisevasti raakkuvasta laulusta. Kappale edustaa selkeästi yhtyeen ilmaisun lunastuksellisinta laitaa ja on sellaisena bändin parhaimmistoa.

Samaa voi sanoa mahtavasta Hujan hajan -riffijyrästä, jossa korinalla höystetty laulu kruunaa rakenteeltaan vähän epätavanomaisemman biisin. Nimensä unohtaneen rukous toimii samalla murskariffin reseptillä ja kuulostaa edellä mainittujen kanssa etäisesti Oranssi Pazuzu -yhtyeeltä.

Vaikka Mokoma on hyväksi havaittu ja laatulevyjä tehtaileva kombo, omaan pirtaani tämän levyn moukaroiva tyyli iskee erinomaisesti. Kertosäkeitä nyt voi aina hymistellä päässään, mutta hyvien riffien mutisemisessa on jotakin hypnoottisempaa. Siihen Elävien kirjoihin tarjoaa virikkeitä runsaasti.

Kimmo K. Koskinen