”Musta laatikko on Pariisin kevään paras levy viiteen vuoteen, siis Pariisin kevät -nimisen yhtyeen kirkkaasti paras levy”, kirjoittaa Niko Peltonen arviossaan.
Arvio on julkaistu Rumbassa 3/15.
Pariisin kevät
Musta laatikko
Sony
Arvosana: 8,4
Musta laatikko on Pariisin keväälle tavallaan sekä viides että kolmas levy. Arto Tuunelan sooloprojektina toteuttamat kaksi ensimmäistä kuulostavat oleellisesti erilaisilta kuin nämä Pariisin kevät -nimisen yhtyeen tekemät.
Tietysti kuulokuvat ovat oleellisesti samankaltaisiakin: Tuunela on vahva auteur-persoona niin säveltäjänä, sanoittajana kuin laulajanakin.
Jotain Pariisin keväälle taisi kuitenkin tapahtua niillä kohdin, kun se kesällä 2010 muuttui “oikeaksi bändiksi”. Tuo muuntautuminen on varmasti ollut välttämätön, mutta tulevaa tuotantoa ajatellen hankalakin. Yksin studiossa voi nysvätä mitä tahansa, yhtyeelle kirjoittaminen onkin sitten rajoitetummissa puitteissa toimimista.
Minulle Pariisin kevään bändiytyminen on ollut jonkinlainen ongelma: pidän Meteoriittia (2008) pienenä anarkistisena mestariteoksena ja Astronauttia (2010) yhtenä täydellisimmistä suomalaisista poplevyistä koskaan. Kaikki on satua (2012) ja Jossain on tie ulos (2013) eivät yltäneet aivan samalle tasolle, vaikka sisälsivätkin yksittäisiä todella hyviä, jopa taianomaisia biisejä.
Paitsi että Pariisin kevät entiteettinä oli muuttanut muotoaan, tuntui Tuunelan laulunkirjoitusta näillä levyillä leimaavan tietty etsimisen ja hapuilun fiilis. Synkkiä sävyjä oli enemmän. Parhaimmillaan silkka melodioiden euforia pelasti paljon, väkinäisimmillään (varsinkin Jossain-levyllä) Pariisin kevät alkoi kuulostaa vähän liikaa CMX:ltä.
Sitten Tuunela tietysti meni ja tuotti CMX:n parhaan levyn 15 vuoteen.
Liekö tällä sitten mitään tekemistä sen kanssa, että Musta laatikko on Pariisin kevään paras levy viiteen vuoteen, siis Pariisin kevät -nimisen yhtyeen kirkkaasti paras levy. Tuntuu kuin kaikki ne palikat, joita parilla edellisellä albumilla yritettiin sovittaa vääränmallisiin koloihin, olisivat yhtäkkiä löytäneet oikean paikkansa. Nostattavat sävelkulut ja lievä pahaenteisyys kohtaavat monella raidalla täydellisesti.
Avausraita Vapaus saa odottaa, dramaattinen Hän saapuu luokseni pimeydessä tai goottipop-klassikolta kuulostava singlebiisi Haamupuhelu ovat hyviä esimerkkejä tästä. Aivan omia huikeita lukujaan ovat Voimakivet ja päätösbiisi Jokin työntää mua kohti reunaa, joissa tavoitettu vastustamaton ja intensiivinen mantramaisuus tuntuu olevan tämän uuden Pariisin kevään ilmaisun ytimessä.
Kaikki kunnia yhtyeelle, mutta kyllä Pariisin kevään ainutlaatuisuus tuntuisi edelleen olevan Arto Tuunelan vision ainutlaatuisuutta. Periaatteessahan kyse on modernista, mollivoittoisesta poprockista. Sitä tehdään Suomessa paljon, jos kohta useimmiten paljon tätä huonommin.
Tuunelakin voisi luotsata vain yhtä tasapaksun ammattitaitoista festaribändiä. Sen sijaan hän näyttää haluavan tehdä musiikkia, jossa modernin runouden viitteellisyys kohtaa klassisen romantiikan ja ihmisen herkimpien melodiareseptorien kutittelun.
Mustalla laatikolla hänen viimeaikainen visionsa saa toistaiseksi parhaan ilmiasunsa.
Niko Peltonen
