”I Never Learn kuulostaa siltä kuin hän olisi yrittänyt kirjoittaa Sadness Is a Blessing -voimaballadinsa yhdeksän kertaa uudestaan, velloa melankoliassa neljän minuutin sijaan neljäkymmentä”, kirjoittaa Oskari Onninen arviossaan.
Teksti: Oskari Onninen
Lykke Li: I Never Learn
Atlantic
Yksikseskös itkeskelet?
Tiedetään: 28-vuotiaan ruotsalaispopparin ja 41-vuotiaan turkulaisen mieskirjailijan rinnastusta sopii avata hieman.
Molemmilla on tasan yksi tapa kirjoittaa rakkaudesta, siitä tavasta on tullut maneeri ja siinä on kyse tunaroinnin romantisoimisesta. Heille rakkauttakin kiihottavampaa on vatvoa sen pelkäämistä. Koko konsepti on kammottava hanke, joka on tuomittu epäonnistumaan, mutta silti on yritettävä. Itkun uhalla.
“Pelkään yhä rakkautta, mutta olen päättänyt pelätä sitä saman ihmisen kanssa niin kauan kuin jaksan pelätä. Rakastan terveellä, turvallisella ja ehjällä tavalla vain hetkiä kerrallaan”, Korhonen kirjoitti tammikuun Imagen rakkauskolumnissaan.
“Will sorrow be the only lover I can call my own”, Lykke Li puolestaan lauloi edellislevynsä Sadness Is a Blessing -biisillä.
Kuten Korhosen Lääkäriromaani (2008), Lykke Lin Sadness Is a Blessing kuvasi rakkausonnettomuutta niin kauniisti, että siihen joutuminen vaikutti onnenpotkulta.
Sittemmin Korhonen on juuttunut pyörittelemään samoja kokemuksia, oli kyseessä likimain mikä tahansa autofiktiivinen kirjoitus.
Samoin on käynyt Lykke Lille.
I Never Learn kuulostaa siltä kuin hän olisi yrittänyt kirjoittaa Sadness Is a Blessing -voimaballadinsa yhdeksän kertaa uudestaan, velloa melankoliassa neljän minuutin sijaan neljäkymmentä.
Lykke Li sanoi vastikään NME:n haastattelussa pitävänsä itseään enemmän laulaja-lauluntekijänä kuin poptähtenä. Määreestä voisi pudottaa vielä laulajan, sillä I Never Learnin kappaleet kuulostavat ammattilauluntekijän työltä.
I Never Learn tuntuu projektilta, johon Lykke Li ei ole kirjoittanut kappaleita vaan tilannut ne ulkopuoliselta ammattitekijältä, jonka nimi sattuu olemaan Lykke Li.
Vaikka levy on nimensä puolesta tunnustuksellinen, sen tekstit ovat kaikkea paitsi omakohtaisia. On yksiselitteisesti mahdotonta, että kukaan voisi rikkoa sydämensä saati purkaa tapahtunutta niillä kaikilla kuviteltavilla kliseillä, joita I Never Learn pakkotoistaa.
Levy tuo mieleen tilaustuotannot myös siksi, että Lykke Li on tutkinut tarkoin, millaisiin jippoihin huippuluokan ammattilauluntekijöiden Diane Warrenin ja Desmond Childin 1980-lukulainen maksimalismi pohjautuu: säkeistöihin, jotka ovat olemassa vain nostaakseen kappaleen niitä seuraavaan katastrofielokuvakertosäkeeseen.
Lykke Li tosin joutunee Spector-kaikuisine kappaleineen tyytymään geneeriseen ja mukanokkelaan romanttiseen komediaan, jossa esiintyy Zooey Deschanel.
Levyn tyylitietoisin ratkaisu on, että se uskaltaa olla häpeilemättä ruotsalainen. Gunshot– ja Never Gonna Love Again -kappaleiden melodioissa kaikuvat ABBA ja Roxette. Ne roikottavat ehkä kansankodin rajojen sisällä valtavaa kulttuurista taakkaa, mutta siitä irrallaan molemmat ovat hienoja pop-yhtyeitä.
Lykke Lin edellisen Wounded Rhymes -levyn yhteydessä moni pohti, mitä Lykke Li olisi ilman läpitunkevaa mutta niin kaunosieluista surullisuuttaan. I Never Learn saa saman melankoliapakkomielteen tuntumaan roolilta, jota Lykke Lin on vedettävä, koska sitä häneltä odotetaan.
Levyltä näkyy läpi, ettei Lykke Li ole niin surullinen kuin miltä vaikuttaa. Ja hyvä niin, sillä muuten hän saattaisi päätyä nelikymppisenä kirjoittamaan naistenlehtiin kolumneja siitä, kuinka pelkää rakkautta ja on muuten pelännyt koko ikänsä.
Arvio on julkaistu Rumbassa 4/14.