”Mielikuva appiukosta irrottelemassa häädiskossa” – silti Duran Duranin uusi on täyden kympin levy, sanoo Samuli Knuuti

Samuli Knuuti sai kunneltavakseen Duran Duranin uutukaisen. Pelkkää rakkauttahan se oli.

Duran Duran
Paper Gods
Warner
Arvosana: 10,0

duran-duran-paper-gods-album-cover-636-636Duran Durania on aina kohdeltu kaltoin musiikkimediassa. Sydämessäni läikähtää aina, kun jokin Uncutin kaltainen nekrofilia-fanzine antaa Riolle 7/10 asenteella ”ihan hyvä omassa lajityypissään”, kun kuitenkin kyseessä on 1900-luvun mestariteos, samaa sarjaa kuin Joycen Odysseus, Nabokovin Lolita tai Wellesin Touch Of Evil.

Siksi Paper Gods ansaitsee täydet pisteet, vaikka ei oikeasti niitä ansaitsekaan. DD kun tekee pahamaineisen epätasaisia levyjä. Edellinen levy All You Need Is Now (2011) oli tosin ällistyttävän komea sukellus bändin menneisyyteen: postpunk-syntikkarockiin, jota kukaan muu ei ole pystynyt onnistuneesti kopioimaan. Mutta koska bändin modus operandiin kuuluu, ettei samaa levyä tehdä kahdesti, Paper Gods on ongelmallisempi tapaus: nyt nelikko jahtaa nykypäivän tanssimusiikkitendejä vaihtelevin tuloksin. Keulasingle Pressure Off on upea biisi ja olisi valtava hitti, jos sen tekijöinä eivät olisi yli viisikymppiset britit. Kappaleen ”oh oh oh”-koukku on soinut päässäni jo kesäkuusta saakka.

Muut EDM-biisit eivät valitettavasti toimi lähellekään yhtä hyvin. Kieszan kanssa tehty Last Night In The City paranee kuunteluiden myötä, mutta silti ei voi välttää vaikutelmaa appiukosta irrottelemassa häädiskosta. Viimeinen ilta kaupungilla ennen kävelytelinettä, kenties. Danceophobiaa ei edes kannattaisi mainita saati sitten levyttää, vaikka Lindsey Lohanin puheosuus parilla ensimmäisellä kerralla huvittaakin.

Mutta kun Duran on vahvuusalueellaan, tulokset ovat loistavia. You Kill Me With Silence, Face For Today ja What Are The Chances ovat kappaleita, joiden takia Brandon Flowers kuorisi kasvonsa irti juustohöylällä, jos osaisi kirjoittaa ne. Simon Le Bon heittäytyy kertosäkeihin kuin kotipesälle, ja näillä kappaleilla Mr Hudsonin ja Josh Blairin tuotanto löytää oikean balanssin klassisen Duranin ja nykymaailman välillä.

Loppulevy onkin sitten tuttuun tapaan hittien ja hutien vaihtelua. Seitsenminuuttinen nimiraita yrittää olla painava analyysi maailman nykytilasta – ja on juuri sitä materiaalia, jota kaikista vähiten juuri Duran Duranilta tarvitsemme. Lähes yhtä pitkä päätöskappale The Universe Alone onnistuu kunnianhimoisessa soundimaailman rakennuksessaan huomattavasti paremmin ja vailla ajatusta siitä, että joku on unohtanut The Guardianin studion kahvipöydälle.

Mew’n Jonas Bjaerre käy kääntymässä Change The Skylinella ja John Frusciantekin tiluttelee parilla kappaleella, mutta molemmat olisivat ihan yhtä hyvin jäädä kotiin, niin leimallisesti tämä on kuitenkin kaikkine kompasteluineenkin täysipainoinen Duran Duran –levy. Meille kaikille 90-luvun funk rock –viritelmät ja steriilin Astronaut-comebackin (2004) läpi eläneille tämä on suuri helpotus.

Nick Rhodes on maailman paras poptähti ja Duran Duran maailman paras popyhtye. Siksi täydet pisteet, vaikka takautuvasti elämäntyöstä.

Samuli Knuuti

Arvosteluasteikko:
0–1,9 p. hengenvaarallinen
2,0–4,9 p. kehno
5,0–6,9 p. keskinkertainen
7,0–8,9 p. hyvä
9,0–10 p. klassikko