Minä ja Ville Ahonen: Mia – albumi, joka on passiivis-aggressiivisella tavalla äärimmäisen pelottava

”Kun Ahosen syksyllä 2010 ravistelleeseen debyyttiin tarttuu Mian tehokuunteluiden jälkeen, sen indiefolk tuntuu raakilemaiselta, melodiat yksinkertaisilta ja jopa rujoilta. Viimeistään siinä vaiheessa konkretisoituu, kuinka ansiokas albumi Mia on”, kirjoittaa Oskari Onninen arviossaan.

Teksti: Oskari Onninen, kuva: Hilla Kurki

Minä ja Ville Ahonen: Mia
Johanna Kustannus

Terapian tarpeessa.

Minä ja Ville Ahosen kakkoslevy on debyyttiä traumatisoituneempi ja ansiokkaampi.

Ajat ovat muuttuneet. Vuonna 1988 Mana Manan Jouni Mömmö lauloi klassiset sanat: ”Mun tyttöni joutui mielisairaalaan.” Viimeistään nyt hyvinvointivaltio on ajettu alas. Minä ja Ville Ahosen kakkoslevy Mian avauskappaleessa Joulukuun kolmas laulun kertoja saattaa toisen henkilön kolmosratikan päättärille Auroran sairaalan tuntumaan: ”Sanoit selviäväsi, hullujen huoneen peruutuspaikalle.”

Koko Ahosen albumi käsittelee samoja teemoja kuin edeltäjänsä: dissosiaation rajoilla järkkyvää mieltä ja rikkoutuneita parisuhteita. Bändin kolmen vuoden takainen debyytti oli murskaavan surullinen. Mia on sen sijaan passiivis-aggressiivisella tavalla äärimmäisen pelottava albumi.

Ahosen eleettömästä laulusta ei pysty arvaamaan, eläytyykö hän surullisiin vai psykoottisen välinpitämättömiin hahmoihin. Epäselväksi jää myös, milloin kertoja on mies ja milloin nainen. Ahosen falsetti tuo teksteihin yhdistettynä vaikutelman psykoottisesta enkelistä, mikä korostaa efektiä entisestään.

Ilmiö on sama kuin Minä ja Ville Ahosen debyytillä, jonka musertavan surulliset ihmissuhdedraamat saattoi tulkita niin miehen ja naisen kuin miehen ja miehen välisiksi. Nyt Ahonen on itse kirjoittanut debyyttiä enemmän tekstejä. Dramaturgi Jussi Moilan käsialaa on kolmannes Mian lyriikoista.

Kun Ahosen syksyllä 2010 ravistelleeseen debyyttiin tarttuu Mian tehokuunteluiden jälkeen, sen indiefolk tuntuu raakilemaiselta, melodiat yksinkertaisilta ja jopa rujoilta. Viimeistään siinä vaiheessa konkretisoituu, kuinka ansiokas albumi Mia on.

Mian kappaleet käsittelevät samoja teemoja kuin levyn musiikilliset esikuvat, joista edeltäjäänsä enemmän pianosäestyksen varaan rakennetulla levyllä ylivoimaisesti selvimmin soivat The Nationalin kaikki sävyt. Temaattisesti albumin kappaleissa kuuluu Nationalin urbaani yksinäisyys, Tindersticksin pakkomielteet ja rivien väliin latautunut seksuaalisuus ja Se.-yhtyeen melodraama.

Ahosen kappaleet ovat kuin tshehovilaisia novelleja: narratiivisia tuokiokuvia jotka alkavat ja päättyvät. Väliin, ympärille, alkuun ja loppuun jää aukkoja. Ratkaisevimpia ovat yksittäiset motiivit.

Kun Joulukuun kolmas -kappaleessa koira tuijottaa kertojaa ”kuin kuollutta”, se paljastaa enemmän kuin koko muu teksti. Samalla tavoin parisuhdeväkivaltaa käsittelevä Ennen kuin kuolen saa ratkaisevan käänteensä, kun kertoja mainitsee saippuan olevan ”aseen muotoinen”, jonka jälkeen kappaleen kiristävä 32-osanakutus purkautuu tarantinomaisen ekstaattiseksi väkivaltakohtaukseksi – jossa epäselvää on vain, kuka lyö ja ketä.

Motiivien, esimerkiksi koiran ja kyrvän, toistaminen saa etsimään levyltä kronologiaa ja toistensa tarinalinjoja jatkavia kappaleita, mikä saa päätösballadi Rohkeuden roikkumaan irrallisena palana kokonaisuuden hännillä.

Mian nostavat loistoonsa kaikki sen herättämät kysymykset. Traumojen ja ahdistuksen keskellä velloo mysteerin verho, hyvin samankaltaisesti kuin Riston kappaleissa.

Missä menee Ville Ahosen ja hänen esittämän persoonansa raja? Onko Mia oikea ihminen? Voivatko he jo paremmin?

Kaikki voi olla totta. Tai ei mikään.

Arvio on julkaistu Rumbassa 2/13.