”Nämä ovat vahvoja lauluja, monet vahvimpia, mitä nauhalle on koskaan tallennettu” – arviossa Bob Dylanin uutukainen

”Lopputulos muistuttaa hyvin tehtyä making of -dokumenttia”, kertoo Juha Merimaa Bob Dylanin uudesta levystä. Tai no, ”uudesta”.

Bob Dylan
The Cutting Edge 1965–1966: The Bootleg Series vol 12.
Sony
Arvosana: 65,66

dylanIhmeet tapahtuvat salakavalasti ja yllättäen.

Kuten esimerkiksi Columbia-levy-yhtiön studio A:ssa, 16. kesäkuuta 1965, jossa 24-vuotias Bob Dylan kokeili ensimmäistä täyttä oton uudesta kappaleesta. Remake, take 4:n kohteena oli pitkä laulu, josta Dylan oli edeltävänä päivänä tehnyt pari valssimuotoista harjoitelmaa ja kesken jääneen yrityksen.

Chicagolaisen kitara-ässä Michael Bloomfieldin ympärille rakennettua studioyhtye vaihtaa sovitusta. Dylan ottaa kitaran ja Paul Griffin vaihtaa uruista pianoon. Urkuihin istuu omin luvin Al Kooper, jonka tuottaja Tom Wilson oli kutsunut paikalle vain kuuntelemaan. Parin lyhyen harjoitelman ja varaslähtöjen jälkeen yhtye soittaa kuusiminuuttisen kappaleen ensimmäistä kertaa läpi.

Rolling Stonessa maailman parhaaksi kappaleeksi äänestetty Like A Rolling Stone on syntynyt.

Kuvaavaa on, ettei edes yhtye itse ymmärrä tapahtunutta. Se jatkaa yrittämistä vielä kymmenen ottoa (joista tosin vain yksi viedään loppuun saakka läpi) lisäten tempoa. Remake, take 4:n, suuruus huomataan vasta jälkikäteen arvioiden.

Tarina Like a Rolling Stonen synnystä ei ole uusi, mutta Dylanin tämän vuotisella arkistojulkaisulla The Cutting Edge 1965–1966 se kerrotaan paremmin kuin koskaan aiemmin. Kuuden cd:n Deluxe-laitoksen koko kolmas levy on omistettu Like A Rolling Stonen sessioille ensimmäisestä otosta viimeiseen.

Lopuksi voi vielä halutessaan kuunnella nappioton neliraidan raita raidalta.

Lopputulos muistuttaa hyvin tehtyä making of -dokumenttia. Sessio on toki historiallinen, mutta fanille levy on kiinnostava kerran tai ehkä kahdesti kuunneltuna. Muille se on melko tarpeeton.

Hieman sama vaivaa koko Bootleg seriesin osaa 12. Cutting Edge on enemmän dokumentti taiteen teosta, kuin taideteos joka kestäisi kulutusta.

Levyjen kattama aikakausi on toki vailla vertaa. Bringing It All Back Homen ensimmäisestä sessioista, 13. tammikuuta 1965 levytetystä Love Minus Zero/No Limitistä aina Blonde on Blonden I Want Youhun 10 maaliskuuta 1966 oli aikaa vain 14 kuukautta. Tässä ajassa Dylan sai aikaan kolme mullistavaa levyä (joista viimeinen tupla) sekä kaksi levyjen ulkopuolista singleä (Positively 4th Street ja Can I Please Crawl Out Your Window). Ja välissä vielä soolokiertueen briteissä, sähköisen kohuesiintymisen Newportissa ja toisen kiertueen Eurooppaa myöten The Hawksien, eli myöhemmän The Bandin kanssa.

Veitsen terällä, totta tosiaan.

Ongelma ei olenkaan kappaleissa. Nämä ovat vahvoja lauluja, monet vahvimpia, mitä nauhalle on koskaan tallennettu. Ongelma on siinä, etten kuuden cd:n ja 91 vaihtoehtoisen oton joukosta löytänyt yhtäkään, joka olisi loppujen lopuksi pärjännyt jo julkaistuille. Lopputulos on kasa yritelmiä ja musiikkia, josta huippuhetket on poimittu pois (Like a Rolling Stonen ja Rainy Day Women #12 & 35 lopullisia versiota lukuun ottamatta).

Joukossa on toki kiinnostavia yrityksiä esimerkiksi Desolation Row -yhtyeen kanssa, The Hawksin kanssa levytetty rokkaava Visions of Johanna, Just Like A Woman Bo Diddley -biitillä, mutta kaikissa näissä pidän lopulta valittua lähestymistä parempana. Ainoa poikkeus saattaisi olla Dylaninkin bändin kanssa yrittämä Mr. Tambourine Man, mutta idea jää puolitiehen ja sovitus kauas Byrdsien myöhemmästä liidosta.

Joukossa on myös jonkin verran levyiltä pois jääneitä raitoja. Ne ovat kuitenkin pääosin lyhyitä ja keskeneräisiä sekä – mikä tylsintä – jo tuttuja Dylanin aiemmilta arkistojulkaisuilta, Lähinnä Biographilta, Bootleg series 1-3:lta ja Bootleg series 7:ltä. Suuria löytöjä boksilla ei ole.

Jos Cutting Edgeä vertaa vaikka viime vuonna julkaistuun The Complete Basement Tapesiin ero on selvä: Basement Tapes tarjosi harrastajillekin uutta löydettävää, The Cutting Edge lähinnä luonnoksia jo tutusta.

Dylanin viimeaikaisen julkaisupolitiikan mukaan myös The Cutting Edge on tarjolla useina versioina. On kahden cd:n (tai kolmen lp:n) Best of, kuuntelemani kuuden cd:n Deluxe sekä tosifaneille tarkoitettu 18 cd:n Collector’s Edition, joka sisältää mainosten mukaan kaiken Dylanin näissä sessioissa julkaiseman materiaalin, yhdeksän vinyylisingleä ja muuta krääsää sekä bonuksena levyllisen demoja, joita ei – tietenkään – saa mistään muualta.

Vaikka en usko kuuntelevani Cutting Edgeä kovinkaan montaa kertaa, himoitsisin toki tuota laajinta versiota. Sillä miksi tyytyä vain kurkistuksiin, kun tarjolla olisi koko tarina: myös lopulliset versiot, joten ihmeiden toteutumista saisi todistaa muidenkin kuin Like A Rolling Stonen kohdalla.

Valitettavasti Collectoria saa vain Dylanin verkkosivuilta. Sen hinta tulleineen päivineen lienee noin 800 euron paikkeilla. Eli jos nyt ei ihan heti kuitenkaan.

Dylanille omistautuneella Expecting Rain -keskustelufoorumilla huhutaan kuitenkin, että myös laajennettu versio saisi vielä jatkossa jonkin halvemman ja vaatimattomamman julkaisun.

Sitä odotellessa on kuitenkin hyvin aikaa laittaa Deluxe-versio koristamaan hyllyä ja kuunnella ne varsinaiset timantit: Bringing It All Back Home, Highway 61 Revisited ja Blonde on Blonde vielä kertaalleen.

Sillä kuten hyvä dokumentti, The Cutting Edge saa itse teokset hehkumaan – jos mahdollista – entistäkin kirkkaammin.

Juha Merimaa