Of Montreal: False Priest – Häröilyn hervoton herra

Minkälaista musiikkia esittää yhtye, jonka levyjen biisilistoilla komeilee sellaisia nimihirviöitä kuin Rapture Rapes the Muses, Heimdalsgate as a Promethean Curse ja Eros’ Entropic Tundra? Oskari Onninen kertoo.

Teksti: Oskari Onninen, kuva: Patrick Heagney

Of Montreal: False Priest
Polyvinyl

Ajoittain tulee metallibändien lisäksi vastaan muunkinlaisia yhtyeitä, joiden tekemästä musiikista saa hyvän kuvan jo lukemalla levyjen biisilistoja. Georgian osavaltion Athensissa vuonna 1996 perustettu Of Montreal on yksi näistä bändeistä. Vai voisivatko kappaleet kuten Rapture Rapes the Muses, Heimdalsgate as a Promethean Curse ja Eros’ Entropic Tundra olla jotain muuta kuin älyvapauden rajoilla heiluvaa psykedeliapoppia, josta Of Montrealissa on kyse?

Bändin historiaan mahtuu lukuisia konseptilevyjä. Vuoden 2007 Hissing Fauna, Are You the Destroyer? -miniklassikko kertoi masennuksen ja norjalaisviitteiden värittämän tarinan bändin gurun, Kevin Barnesin, muutoksesta Georgie Fruitiksi, miehen pimeäksi glamrock-puoleksi. The Gay Parade vuodelta 1999 oli puolestaan beatlesiaaninen kimara pikkulapsen havaintoja arjesta.

Kaikki edellä listatut lukeutuvat Barnesin päähänpistoihin, eikä miehen toinen toistaan keskittymishäiriöisempiä musiikkiteoksia valuttavaa ideasuonta voi kuin ihmetellä.

Of Montrealin kymmenes levy False Priest on muutamasta edeltäjästään poiketen soitettu pääasiassa oikeilla soittimilla. Se on pohjimmiltaan samaa piripäisen levotonta ja miljoonasta suunnasta ammentavaa häröilyä mihin ollaan jo totuttu.

Toisin kuin monilla muilla yrittäjillä, Of Montrealin täyteen tuotettu sekoilu on ärsyttävän sijaan pohjattoman riemastuttavaa. Bändin musiikki on nimittäin hypertarttuvaa.

Vaikka False Priest on edeltäjiään pliisumpi, on sillä enemmän ideoita kuin keskiverron popbändin uralla. Hydra Fancies ja Like a Tourist ovat superhölmöä funkia, ja loistava ensisingle Coquet Coquette on puolestaan Of Montrealin käsitys kitaralänkkäristä. Lisäksi mukaan mahtuu perinteisempiä psykepop-makeisia Sex Karman ja Famine Affairin johdolla.

Yksittäisten hetkien tasolla False Priestiltä löytyy kaikkea mahdollista doo wopista epävireisten jousien sävyttämään balladismiin.

Kuten Of Montrealin tuotanto yleensä, myös False Priestin biisit syöttävät ärsykettä toisen perään. Ne eivät tietenkään kulje perinteisessä pop-muodossa, vaan polveilevat eteenpäin miten sattuvat.

Siksi ähky ja sokerihumala uhkaavat levyä kuunnellessa. Niistä huolimatta False Priestia tekee mieli yhä lisää, kunnes lopulta olo on oksettavan paha.

Arvio on julkaistu Rumbassa 13/10