Oikein luettu etnohistoria – arviossa Pekko Käppi & K:H:H:L

"Kansan- ja populaarimusiikin välillä on ollut Käpin tuotannossa huomattavasti liikkumavaraa, ja lopputulos kallistuu usein jälkimmäiseen. Ei siksi, että sisältö olisi ”populaarimpi”, vaan koska 1990-luvun yrittäjiin verrattuna lainailussa on vähemmän räikeyttä", kirjoittaa Joni Kling.

Moe Mustafa
Pekko Käppi & K:H:H:L
Väärä laulu
Svart
7,3

Joka kerta, kun Pekko Käppiä luonnehditaan ”jouhikkoshamaaniksi”, hörähdän itsekseni. Shamaanihommat ovat samaa sarjaa liskokuningasjuttujen kanssa – kuuluvat raitiovaunussa viereesi istuvan elämäntapapilvipään sanavarastoon. Ja edelleen myös musiikkitoimittajien.

Klassisissa etnografioissa shamaanit olivat alkuperäiskulttuurien sisäisiä mediaattoreita, jotka tekivät matkoja elävien ja kuolleiden valtakuntien välillä.

Valkoisten miesten shamaanihöpinät sen sijaan lähettävät sieluni vaellukselle 1990-luvun alkuun: siellä tanssiva koira -kuvio koristaa kahviloiden seiniä ja kokopelli-siluetti riivaa graafikkoja. Värttinä on tehnyt ensimmäisen hittilevynsä, ja Ismo Alangon sekä CMX:n kaltaiset suomirokkarit ymppäävät kansanmusiikkielementtejä ja nelipolvista trokeeta musiikkiinsa.

Samaan aikakauteen ankkuroituu Väärä laulu -albumi heti, kun sen ensimmäinen kappale Ikoni saa jouhikon ja mantrana toistetun ainoan säkeistönsä taustalle melkein industrial-poljentoisen kiireisen rytmin kuin kuvituksena kansanmusiikin teollistumisesta vuosituhannen lopussa.

Se on entistä ilmeisempi näyte siitä, mitä Käppi on jo kahdella aiemmalla K:H:H:L:n kanssa julkaisemallaan levyllä, etenkin vuoden 2017 Matildalla, kehitellyt. Hämmentävän paljon 1990-luvulta kuulostavaa musiikkia.

Onko tämä huono asia? Ei ollenkaan. Se on parasta, mitä suomalaiselle kansanmusiikille on hetkeen tapahtunut – jos Käppi enää sellaisen rajauksen sisällä edes toimii.

Kansan- ja populaarimusiikin välillä on ollut Käpin tuotannossa huomattavasti liikkumavaraa, ja lopputulos kallistuu usein jälkimmäiseen. Ei siksi, että sisältö olisi ”populaarimpi”, vaan koska 1990-luvun yrittäjiin verrattuna lainailussa on vähemmän räikeyttä.

Käpin musiikki on kohteliasta lähdemateriaalia kohtaan, ja suurin kohteliaisuuden muoto on, ettei se mystifioi. Vaikka albumin sanoituksissa on tuttua esoteriaa ja instrumentaatiossa lainataan spirituaalista ja suonmutkasta, lähestymistapa on hienovaraisen popahtava niin sanotun erikoismiesmenon sijaan.

Levyn keskiössä on Musta kimppu -niminen balladi, joka voisi koska tahansa soida Radio Novalla, ja se on äärimmäinen kehu. Käppi tavoittaa monessa muussakin laulussaan jotain samaa herkkyyttä kuin J. Karjalainen, joka myös flirttaili etnoaihelmien kanssa 90-luvulla silti täydellistä popmusiikkia kirjoittaen.

Paljon vähemmän Käpin lähestymistavassa kuuluvat A.W. Yrjänän, Jarkko Martikaisen tai Tuomari Nurmion kansanperinnettä eksotisoivat venkoilut.

Käppi ei siten käytä hyväkseen jotain epämääräistä, huuruisissa päissä kehiteltyä ja fabrikoitua kansallisromantiikkaa, vaan sitä estetisoineita suomirokin hattumiehiä. Väärä laulu on moneen kertaan suodatettua kansanmusiikkilantrinkia, joka tuo genren nykyaikaan.

Kiinnitin jo Matildan aikaan huomiota tribuuttimaisen tarkasti toistettuun alternativerock-kitarasoundiin, joka yhdistyi yhtä lailla 20 vuotta sitten kukoistaneeseen hippiheleyteen: ajallinen kehys on selvä, mutta pastissilta se ei kuulosta.

Ehkä Myrsky nousee -kappale läikähtää lopulta hevipaatoksessaan Kuusumun profeetta -tyylisen huumorinostalgian puolelle, mutta kauneusvirhe on muuten näin raikkaalla ”perinnelevyllä” vähäinen.