”On tälläkin hetkensä” – levyarviossa Bruce Springsteenin The River -aikakautta summaava boksi

The Ties That Bind: The River Collection esittelee Bruce Springsteenin poikkeuksellisen luovaa aikakautta. Vaikutelma on kuitenkin silppumainen ja hutiloitu, kirjoittaa Jean Ramsay mittavassa arviossaan.

Bruce Springsteen
The Ties That Bind: The River Collection
Sony
8,5/10

The-River-box-package-shot-2-500x333The River (1980) on kolossi, jonka varassa Springsteenin ura pyörii. Se on B-puolikokoelma ja vaihtoehtoisten ottojen boksi jo itsessään, keskipiste syntymän ja uudestisyntymän, kahden Born-nimisen levyn välillä: se kokoaa Born to Runin jälkeisten vaikeiden vuosien erilaisia muotokokeiluja ja niiden lopputuloksia (voimapoppia, soulia, rockabillyä, balladeja, stadionrokkia) ja osaltaan siivoaa pöytälaatikot ja tyhjentää pajatsot suurinta menestystä eli Born in The USA:ta varten.

Jos Darkness on the Edge of Town (1978) on se levy jolla Springsteen kasvaa täyteen mittaan taitelijana, on The River sen jälkeinen krapula. Se jatkaa Darknessin synkkien teemojen tutkimista, ja vie niitä syvemmälle, todellisiin pohjamutiin (Point Blank, Stolen Car, Wreck On The Highway), mutta yrittää samalla skitsofreenisesti rokata ja bailata (Ramrod, Sherry Darling) kaiken tuhon ja alakulon keskellä. Siinä mielessä se on täydellinen peili keski-ikäistyvästä blue collar -todellisuudesta: päämäärättömän arjen vastapainoksi käydään lauantai-iltaisin baarissa tanssimassa ja juomassa nuppi turvoksiin. Pidetään kiinni nuoruuden unelmista vaikka ne hapertuvat käsiin. ”Is a dream a lie if it don’t come true, or is it something worse”, kuten nimibiisin kuuluisa lause menee.

Levyllä Springsteenin tuntuu olevan vaikea päättää kumpaa hän haluaa olla: viihdyttäjä vai runoilija. Edellislevyltä oli taktisesti jätetty pois elvismäinen Fire, sillä se olisi ollut liian ilmeinen hitti, mutta samalla poikennut levyn linjasta. Tällä levyllä ”firejä” on joka puolella: Hungry Heart, Ramrod, Cadillac Ranch, I’m a Rocker, alunperin Darknessin aikoihin kirjoitettu Sherry Darling…

Riverin suurin ongelma on, että se yrittää jotenkin jäljentää Springsteenin eeppiseksi kasvaneita keikkoja, mutta siltä puuttuu ääripäiden kokemuksia yhteen sitova liima, eli Springsteenin polveilevat ja poikkeuksellisen rehelliset välispiikit. Entisen managerinsa Mike Appelin kanssa riidellessään Springsteen oli E-Street Bandeineen elättänyt itsensä tien päällä, ja konsertit olivat kasvaneet kolmituntisiksi herätyskokouksiksi, joiden draaman kaarta ei noin vaan tallennettukaan hieman yli puolituntiselle levylle.

Nyt voidaan tallentaa. The Ties That Bind -boksin mukana tulee Arizonan Tempessä Ronald Reaganin presidentiksivalintaa seuranneena päivänä nauhoitettu konsertti, joka onnistuu tallentamaan sen mikä itse Riveriltä jää saavuttamatta: kokonaisvaltaisen sirkuksen, jossa on lauantai-illan huumaa, mutta myös humaanisuutta, sydämen sosiaalipolitiikkaa.

Riverin muuntuminen valtavaksi arkisto-boksiksi ei olennaisesti muunna alkuperäisen levyn luonnetta, sillä se oli itsessään eräänlainen Frankensteinin hirviö, kokoonkursittujen kokonaisuuksien kokoelma.

Boksin yksi kiehtovimmista levyistä onkin ”yhden levyn River”, eli yksittäiselle albumille sekvenssoitu kokonaisuus; ilmeisesti se levy, jonka hän palautti levy-yhtiölleen elokuussa 1979 nimellä The Ties That Bind. Kiinnostavaa on huomata, että jopa yhden levyn sisällä levy on levoton ja eri suuntiin rimpuileva. Tästä seuraa, että se on ollut jossain mielessä kuningasajatus alusta pitäen. River on arjen ilojen ja surujen sekamelska juuri siksi, että sellaista elämäkin on. Mikään ei koskaan mene aivan käsikirjoituksen mukaan, aina saattaa tapahtua jotain joka muuttaa elämän lopullisesti.

Vaikka mukana on kolme kappaletta mitä levylle ei lopulta päätynyt (Cindy, Be True ja Loose Ends), ja kaksi versiota jotka muuntavat hieman virallisten versioiden tunnelmaa (etenkin rockabillyksi muuntunut You Can Look), on levyn tuntu aivan yhtä ristiriitainen kuin virallisellakin versiolla.

On suorastaan järkyttävä huomata, että ensimmäisen levyn A-puolelta on vaihtoehtoiselle versiolle kelvannut vain ensimmäinen kappale, tuon julkaisemattoman levyn nimikappale, The Ties That Bind. Muut neljä olisivat jäänet julkaisematta, mukaan lukien yksi Riverin avainkappaleista, Independence Day. B-puolella menee hieman paremmin, ja pois on leikattu vaan tyhjäpäärokkarit Out in the Street ja Crush on You. C-puolella heiluu taas viikate: kaikki on poissa paitsi viimeinen kappale, Stolen Car (ja siitäkin yhden levyn Riverille on otettu mukaan riisutumpi versio). D-puolelta mukaan pääse niin ikään vain yksi kappale, The Price You Pay.

Karrikoiden voi sanoa, että Springsteen on leikannut levyltä tyhjäpäisimmät rockbiisit (Out in the Street, Crush on You, I’m a Rocker, Cadillac Ranch, Ramrod) ja Stolen Carin kanssa hyvin samanlaista öistä tietä ajavat pohdiskelukappaleet (Drive All Night ja Wreck on the Highway). Jälkimmäisten kohdalla tämä on osittain perusteltua, sillä vaikka jokainen kappale tuo hieman lisää pöytään, on asetelma pitkälti sama.

Silti, en vaihtaisi Riveriäni tähän yhden levyn versioon jos nyt saisi päättää, ja juuri pitkälti näiden kolmen samaa teemaa vasten päätään hakkaavan kappaleen takia. Nämä ovat Springsteenin motorisoidun ”autoja ja tyttöjä” -eskapismin varjopuoli, se umpikuja jonne itsensä ajaa jos ei elämänsä aikana tee muuta kuin pakenee.

Siinä missä Stolen Car on tunnelmaltaan sukua edellislevyn Racing in the Streetille (”toivoa on, vaikka se on menetetty”, jos pähkinänkuoressa haluatte), on Drive All Night yksi Springsteenin klaustrofobisimmista ja pelottavimmista kappaleista. Koko kahdeksanminuuttisen kestonsa ajan (!) se näyttää meille sielunmaisemaa miehen korvien välistä, joka ajaessaan autollaankin pysyy staattisesti paikallaan. Kappale polkee vettä, on jäänyt limboon: kertoja vannoo ajavansa vaikka koko yön ostaakseen rakkaalleen kengät, ja kappaleen vain jatkuessa ja jatkuessa tekee juuri näin. Muoto ja sisältö ovat tässä kappaleessa yhtä.

Kengät ovat tietenkin vain symboli jollekin kertojalle sinänsä merkityksettömälle asialle, jonka painoarvo on siinä että näiden rakkaalleen mielihyvää tuovien turhakkeiden edestä kertoja on valmis ajamaan vaikka koko yö. Kappale muuttuukin eräänlaiseksi paraabeliksi rakkauden todistamisesta, tai ainakin sen tarpeesta. Ironia on siinä, että jonkunlaisen katharsiksen sijaan kertoja on yksin autossa, ajamassa läpi yön ostamaan kenkiä, eikä rakkaansa rinnalla nukkumassa.

Sama asetelma toistuu Wreck on the Highwayssä. Kertoja osuu yksin kotiin yöllä ajaessaan ensimmäisenä onnettomuuspaikalle, ja todistaa nuoren miehen kuolemaa. Tällä, levyn viimeisellä raidalla, Springsteenin minähahmo tulee viimein korostetun tietoiseksi itsestään. Kuoleva nuori mies on tietenkin jollain tavoin peilikuva: se, mitä kertojalle olisi voinut käydä, jos hänellä olisi vain ollut huonompi tuuri. Tämän kautta koko levyn aikana kohdatut ihmiskohtalot energisoituvat, muuttuvat eräänlaiseksi vaihtoehtoiseksi todellisuudeksi joiden kohtalo olisi voinut myös osua Springsteenin kohdalle.

Hahmojensa kautta Springsteen siis laulaa itsestään, omasta sukupolvestaan. Vietnamin sodan ja lähestyvän Reaganin kauden välissä USA oli näköalaton ja skitsofreeninen paikka, jossa mentiin vanhojen menestysten höyryillä silmät kiinni pimeyteen. Tämä tunne välittyy Riverillä voimakkaana.

Julkaisemattomat kappaleet avaavat Springsteenin luovaa prosessia. Party Lights kierrättää Point Blankin sanoitusta, mutta siinä missä jälkimmäinen on musertava ja surumielinen jälkiviisauden läpivalaisema moraliteetti, on Party Ligtsissa vielä toivoa: päähenkilön kumppanin luisuminen varjoihin ei ole vielä tapahtunut.

Meet Me in the City taas on vaivoin peitelty Radio Nowhere (tai toisinpäin, tietenkin), sellaisenaan hyvä esimerkki siitä miten Springsteenillä kappaleet saattavat hävitä vuosiksi ja palata sitten työpöydälle.

Yllättävimmiltä kuulostavat linjasta poikkeavat zztopmainen boogie Chain Lightning ja Stray Bullet. Etenkin jälkimmäinen tuntuu ennustavan Springsteenin myöhemmin urallaan käyttämää palettia suorastaan aavemaisen hyvin. Se sopisi vaivatta Tunnel of Lovelle tai jollekin 2000-luvun levyistä.

”Julkaisemattomien” kappaleiden seassa on liuta sinkkujen B-puolilla (Roulette, From Small Things) ja Tracks-boksilla päivän valon nähneitä kappaleita, joiden julkaiseminen tässä yhteydessä on perusteltua, sillä ne näyttävät mikä poikkeuksellinen luovuuden lähde vuodet 1977-80 Springsteenille olivat. Ne muistuttavat, että rock- ja balladilevyjen lisäksi Riverin hylkyyn jäi ainakin yksi loistava voimapoplevy (Take ’Em As They Come, Where the Bands Are, Mary Lou) ja soullevyn haamu (Mr. Outside, The Time That Never Was, Whitetown, Loose Ends).

Ihan fyysisenä esineen boksi kuitenkin kalpenee edeltäjäänsä (Darkness on the Edge of Town -boksi vuodelta 2011) verrattuna. Suunnittelultaan ja toteutukseltaan se on kömpelö: valokuvakirja on turhan painava kepeään sisältöönsä verraten (ei muuta tekstiä kuin sinänsä ansiokas kolmen sivun essee Mikal Gilmorelta ja ilmeisesti kaikki Riverin kansikuvasessioissa otetut, hyvin samanlaiset kuvat ja liuta livekuvia), levyt tulevat oudon kämäisessä erillisessä pahvisessa kansiossa ja julkaisemattomien biisien sanat erillisessä ohuessa tekstitysvihko-facsimilessä. Yksityiskohtaisemmat kappalekohtaiset tekijätiedot puuttuvat myös (kuka soittaa Stray Bulletin sopraanofonisoolon? Ei todellakaan kuulosta Clemonsilta, pikemminkin joltain Jan Garbarekilta).

Vaikutelma on silppumainen ja hutiloitu siinä missä Darkness-boksi oli esineenä nautittava simulaattori Springsteenin tarunhohtoisista kierresidotuista sanoitusvihoista, jonka sivuilta löytyi levy levyn perään kokemusta syventäviä aarteita.

Silti, on tälläkin hetkensä. Sanoitusvihon facsimile-kantta katsoessa hymähtää, kun tajuaa mikä on saanut Springsteenin noukkimaan juuri tuon punakantisen vihon muiden joukosta.

Kannessa lukee sanojen ”composition book” yllä isoin kirjaimin ”The Spring”.

Nimikkovihko avainteokselle, tietenkin. Taitaa olla Springsteeniäkin hymyilyttänyt (ainakin siinä määrin, että saman etusivun esipainetuille riveille hän on kirjoittanut nimekseen ”Bossheimer Jones” [todellinen ulkopuolinen everyman], osoitteekseen ”Cool Street, bubba” ja vihon aiheeksi tyhjentävästi ”Your mama”).

”From small things big things one day come”, toden totta.

Jean Ramsay