Iida Sofia Hirvonen kirjoitti Haimin Days Are Gone -albumista ykkösarvion Rumbaan 9/13. ”Jos haluat brooklyniläisen trendikahvilan tunnelman kotiisi, hanki tämä levy”, kriitikko kirjoittaa.
Teksti: Saku Schildt, kuva: Iida Sofia Hirvonen
HAIM: Days Are Gone
Universal
Tervetuloa muoviseen indie-kahvilaan.
Kun kalifornialainen Haim voitti BBC:n Sound of 2013 -kisan, kolmen siskoksen perustaman yhtyeen ympärille kehkeytyi nopeasti yltyvä hype. Minun oli helppo ymmärtää hehkutusta, mutta vaikea yhtyä siihen itse.
Haim vaikuttaa täydelliseltä 2010-luvun bändikonseptilta. Yhtye kirjoittaa nimensä trendikkäästi CAPSEILLA, jotta se varmasti iskostuisi aivopoimuihin datamössön keskeltä. Siskokset ovat kiistattoman lahjakkaita laulunkirjoittajia. He myös näyttävät hulmuavine hiuksineen, pitkine säärineen ja vintagemekkoineen Urban Outfittersin malleilta.
Haimin brändistä löytyy jokaiselle jotakin. Days Are Gone on täsmätuote Y-sukupolvelta Y-sukupolvelle, joka on jo tottunut kuuntelemaan älypuhelimistaan historiattomasti kaikkea angloamerikkalaista popmusiikkia. Sitä voisi kuvailla indiepopiksi, mutta toisaalta termin käyttäminen on turhaa, koska tuntuu yhdentekevältä väitellä siitä, onko Haim ”indietä” vai valtavirtaa.
Voi sanoa, että Haim lunastaa odotukset debyyttialbumillaan. Days Are Gone on monipuolinen ja tasavahva levy, jolta ei löydy yhtään ultimaattisen huonoa biisiä. Fallingin lisäksi albumin kohokohdiksi muodostuvat haikeat kasarikappaleet If I Could Change Your Mind ja Don’t Save Me. Biisit yhdistelevät sulavasti r&b-vaikutteita, ”sielukasta” poppia, kasaridiskoa ja retrohenkistä rock-asennetta.
Bändiä on myyty innokkaasti ylistämällä sen Fleetwood Mac -vaikutteita, mutta osuvampia – ja ajankohtaisempia – vertailukohtia voisi löytää Chairliftistä, Jessie Waresta, Alanis Morrissettesta, Black Keysistä ja Cultsista. Honey & I ja Don’t Save Me puolestaan tuovat mieleen Feistin Metals-albumin (2011).
YouTuben jammailuvideoissa Haim vaikuttaa kevätjuhlissa innokkaasti blues-standardeja soittavalta lukiobändiltä. Tökeröä rocksoittoa ei albumilla kuitenkaan kuulla, sillä se kuulostaa häiritsevällä tavalla säröttömältä, Macbookilla huippuunsa käsitellyltä. Haimin kaikki musiikkivideot on muokattu Afterlight-ohjelmalla nostalgisen himmeiksi, ja on kammottavaa huomata, että musiikkikin kuulostaa tismalleen siltä. Efekti tuntuu geneeriseltä ja etäännyttävältä.
Näin kevyeksi levyksi Days Are Gone on kokonaisuudessaan uuvuttavaa kuunneltavaa. Tuotanto ja sovitukset tuntuvat ilmavuudestaan huolimatta täyteen ahdetuilta. Haimin siskokset eivät ole kappaleilla sekuntiakaan hiljaa vaan ähkivät jatkuvasti. Virikkeet eivät lopu kesken. Levyn käyttökokemus on miellyttävin silloin, kun sitä ei kuuntele yhtenä palasena alusta loppuun. Luulen, että Haimin kohdeyleisö fiilistelee Days Are Gonea shufflella Spotifyn soittolistojen seassa. Albumi sopii myös käytettäväksi indiediskoissa, kotitoimistossa, etkojen taustamusiikkina, vaatekauppojen soundtrackinä ja niin edelleen. Jos haluat brooklyniläisen trendikahvilan tunnelman kotiisi, hanki tämä levy.
On kiinnostava nähdä, millaiseen suuntaan Haimin musiikki muuttuu tulevaisuudessa. En näe mitään esteitä sille, että Haim tekisi pian erinomaisen popalbumin, mutta se vaatii enemmän riskialttiutta ja heittäytymistä.
Arvio on julkaistu Rumbassa 9/13.
