Pää täynnä unelmia, kallo täynnä tyhjää – arvostelussa Coldplayn uutukainen A Head Full Of Dreams

”Tuolla se menee, nyt se on jo unohtunut, kyyneleet ovat jo kuivuneet lapsenkin poskilta”, sanoo Samuli Knuuti albumin päätösraidasta. Ja samalla oikeastaan koko levystä.

Coldplay
A Head Full Of Dreams
(Parlophone)
Arvosana: 5,5

coldplayTunnustan: olin mukana luomassa hirviötä. Kesällä 2000 nimittäin ostin Coldplayn esikoislevyn Parachutes, koska olin pitänyt radiosta kuulemastani Trouble-kappaleesta. Ja koska minulla oli tapana jo silloin ostaa liikaa levyjä. Parachutes oli ihan sympaattinen mutta kovin pienimuotoinen tekele: bändi halusi selvästi olla esielektroninen Radiohead mutta kuulosti enemmän Travisilta. Tai Kings Of Conveniencelta.

Parachutes jäi minulla varsin vähälle kuuntelulle, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Olin yksi niistä miljoonista, jotka näyttivät nukkavierulle lontoolaisnelikolle, että heistä voisi tulla ihan oikeita filmitähtösiä naivia ja sinfoniaorkestereita työllistäviä rocktähtiä. Coldplayn kunnianhimo, soundi ja hitit kasvoivat käsi kädessä, Turin Brakesin sijasta heidät rinnastettiin yhtäkkiä U2:een. Neljännelle albumilleen he häikäilemättömästi palkkasivat tuottajaksi Brian Enon, saman miehen, jonka avulla U2 oli kasvanut tosikosta rockbändistä poikkitaiteellisiksi maailmanvalloittajiksi. Viva La Vida (2008) saattaakin jäädä Coldplayn uran huipuksi, se on kaleidoskooppimainen kokonaisuus, jolla bändin populistiset vaistot ja halu kokeilla teutaroivat tasavahvoina tatamilla.

Mutta nyt on vuosi 2015, ja rock on kovin, kovin passé. Niinpä Coldplayn viimeisin muodonmuutos on ollut ryhtyä aidoksi popyhtyeeksi, ottaa mukaan Stargaten ja Rik Simpsonin kaltaisia supertuottajia, kutsua Rihannan ja Beyoncén kaltaisia supertähtiä duetoimaan ja täysin vailla tunnontuskia ratsastaa viimeisimmillä poptrendeillä. Tämä on siirto, jota edes U2 ei ole uskaltanut tehdä – irlantilaisbändi on ollut useaan otteeseen studiossa RedOnen ja David Guettan kaltaisten hitintekijöiden kanssa mutta eivät ole ainakaan vielä uskaltanut pukata niitä maailmalle.

Pahoittelen kovin pitkää johdantoa Coldplayn seitsemännen levyn arvostelulle, mutta valitettava tosiasia on, että kaikista kiinnostavinta Head Full Of Dreamsilla on se pitkä tie, jonka bändi on kulkenut päätyäkseen näin valtavaan neliväriseen, Disney-henkiseen, photoshopattuun, ilmakuivattuun, sokerihuurrettuun, botoxpistettyyn ja kivipestyyn mitättömyyteen. Kokonaisuutena albumi on leuat sijoiltaan nyrjäyttävä Technicolour-haukotus, täynnä kuumaa ilmaa ja onttoja eleitä, se on polaroid sielun kuolemasta. Gospel-henkinen päätösraita Up&Up on kuin korkeuksiin karkaava mauton vappuilmapalllo: tuolla se menee, nyt se on jo unohtunut, kyyneleet ovat jo kuivuneet lapsenkin poskilta.

Se hyvä puoli tuotannon mittakaavassa tosin on, että Martinin sanoituskliseet jäävät kaiken myrskyn ja mylvimisen alle. Usealla kappaleella se höpöttää jotakin timanteista ja linnuista, mikä kai tarkoittaa jotakin syvällistä tai runollista. Tai vain sitä, että tossun alla vietettyjen vuosien jälkeen Martinin libido on herännyt – mikä on varsin kavahduttava konsepti jo itsessään.
Tämä kaikki on harmillista ainakin kahdesta syystä. Coldplay on nimittäin inhottu yhtye juuri taitavuutensa takia: bändin äänekkäimmätkin vihaajat herkällä hetkellä paljastavat salaa rakastavansa yhtä tai viittä Coldplayn hittiä. Yhtyeellä on taito kirjoittaa kappaleita, jotka kuulostavat tuttuudessaan heti turvallisilta ja jotka silti jonkin ihmeen kaupalla kasvavat kuunteluiden myötä. Uuden levyn ensimmäinen single Adventure Of A Lifetime kuulosti ilmestyessään lattealta, mutta kymmenellä kuuntelulla se on muuttunut jo ihan mukavasti keinuvaksi moderniksi popkappaleeksi.

Lisäksi Coldplayn uusi popimpi ilme kuulosti etukäteen varsin hyvältä idealta, sillä olihan vähäeleisen Ghost Storiesin (2014) anomalia, Aviciin tuottama Sky Full Of Stars todella komea kappale. Sääli, ettei uudella albumilla ole yhtään sen – tai minkään muunkaan Coldplayn megahitin – veroista esitystä. Levyn avaava nimikappale on tosin lähellä: se vyöryy asteittain ulos kaiuttimista, kuin joku vääntäisi hitaasti volyyminappia, ja kuulostaa U2:lta kanavoimassa Killersiä. Se on avausraita, joka saa kuulijan korjaamaan ryhtiään ja henkisesti höristämään korviaan.

Muuten A Head Full Of Dreams kaikesta huhkimisestaan huolimatta tekee vaikutuksen vain mittakaavallaan. Jos pyytää Yhdysvaltojen presidentiltä lupaa käyttää tämän ääntään uudella levyllään, todennäköisesti on sairastunut egoonsa kuin elefanttitautiin. Ehkä juuri siksi niin moni albumin kappaleista jää puolitiehen, koska toisin kuin Viva La Vidalla, tällä kertaa yhtye ei ole raaskinut jättää maneerejaan studion lämpiöön. Siellä täällä kilisevät pianot, jotka olisi pitänyt kuskata kaatopaikalle viimeistään silloin kuin unohdimme Keanen. Eikä Jonny Buckland malta olla tunkematta Edge-imitaatioitaan joka toiselle kappaleelle. Stargaten ja Simpsonin olisi ehkä vain pitänyt lukita bändi studion ulkopuolelle ja viimeistellä albumi keskenään – tällöin ehkä bileraita Fun (jolla Tove Lo käy kääntymässä jättämättä sormenjälkiään) voisi ehkä olla jopa hauska tai Beyoncén tähdittämä Hymn For The Weekend tanssittaisi oikeasti, eikä kuulostaisi keskiviikolta. Ja kun kerran Chris Martin on useammin kuin kerran kävellyt ulos haastattelusta toimittajan udeltua hänen yksityiselämästään, hänen ei kannattaisi värvätä ex-vaimoaan kujertamaan hermesetas-makean Everglow-kappaleen taustalle.

Pirullisinta kuitenkin on, ettei Coldplaylle koskaan kannata kääntää selkäänsä. Amazing Day on jo nimeään myöten U2-pastissi, Richard Claydermanin tulkinta irlantilaisbändistä, periaatteessa siis helposti ohitettava suoritus, mutta kun tätä arvostelua varten olen levyn puolisen tusinaa kertaa kuunnellut, se on kasvanut minussa. Kuin jalkasieni, voisi sanoa, mutta silti: alan langeta biisin helppoihin ja kuluneisiin tehokeinoihin; ja kun Chris Martin informoi tämän olevan hämmästyttävä päivä, minä alan uskoa sitä pientä paskiaista. Ja ehkäpä juuri siksi Coldplay on tällä hetkellä isoin bändi maailmassa, halusi sitä tai ei.

Aivan liian suuri osa tästä albumista on kuitenkin pelastamattomissa, joten en usko joutuvani kolmen kuukauden päästä myöntämään aliarvioineeni sitä. Kuvaavaa on, että kun Martin haastatteluissa vihjaili levyn olevan eräänlainen päätepiste – tästä lopun uhkailusta tai lupaamisesta on tullut jo väsyttävä klisee popissa –, hän halusi keksiä sille vertailukohdan ja päätyi Sibeliuksen yhdeksännen sinfonian tai Vladimir Nabokovin viimeistelemättömän The Original Of Laura –romaanin sijasta viimeiseen Harry Potter –kirjaan. Coldplay on kuitenkin tehnyt vastineen viimeiselle Harry Potter –elokuvalle, turvonneen ja ylikypsän turbotuotannon, jossa alkuperäinen lumo erottuu vain pilkahduksina.

Coldplay oli paljon kiinnostavampi silloin kun heidän päänsä olivat unelmien sijasta täynnä hyökyvää verta.

Samuli Knuuti