Pakkomielteenä menestys – arviossa Varvara

Paras rock tasapainoilee naurettavan ja nolon rajamailla ja on arvaamatonta ja rohkeaa. Varvara sen sijaan on liian keskittynyt tekemään kaiken ”oikein” ja ”hyvin”, kirjoittaa Kimmo Vanhatalo.

Petri Paronen
Varvara
Go
Haminian Sounds
5,1

Yksi 2000-luvun tunnetuimmista self help -kirjoista on Rhonda Byrnen Salaisuus. Yli 20 miljoonaa kappaletta myynyt teos perustuu yksinkertaiseen ajatukseen: jos uskot tarpeeksi kovasti, että jokin asia tapahtuu, se todella tapahtuu.

Nykyään kirja vaikuttaa lähinnä 2000-luvun lopun finanssikriisiä edeltävän ajan hysteerisen optimismin huipulta – välähdykseltä ajasta, jolloin todella tuntui, että riitti, kun vain uskalsi haaveilla isosti.

Kirja tulee mieleen, kun lukee kunnianhimoisten bändien saatekirjeitä ja biografioita. Vaatimattomankin demobändin saate vilisee vaikuttavia onnistumisia ja suorastaan kihisee lupauksia häikäisevästä urasta. Pienimpiäkin saavutuksia ja varovaisimpiakin kehuja suurennellaan lähes myyttisiin mittasuhteisiin. Niistä tuntuu huokuvan usko siihen, että jos bändi itse uskoo kaikin voimin omaan menestykseensä, on vain ajan kysymys, koska se toden teolla tapahtuu.

Yli kymmenen vuotta pystyssä ollut ja kolme levyä julkaissut haminalainen Varvara ei ole kovin tunnettu nimi edes kotimaassaan, mutta sen saatekirje uhkuu sitäkin suurempaa lupausta nurkan takana odottavasta kansainvälisestä menestyksestä. Siinä namedroppaillaan masteroijan ja kansainvälisen promootiotiimin muita asiakkaita. Tekstin mukaan Lars Ulrich on soittanut Varvaraa radio-ohjelmassaan ja kehunut bändin ”vibaa”.

Yhtyeen esikuviksi mainitaan miljoonia myyneet vaihtoehtorockin suuruudet Foo Fighters, Smashing Pumpkins ja Weezer. Saatekirjeen mukaan Varvara on ”niittänyt kansainvälistä mainetta”, ”noussut yhdeksi Suomen puhutuimmista rock-lupauksista” ja ”tähtää kansainvälisesti korkealle”.

Kovassa halussa menestyä ei tietenkään sinänsä ole mitään vikaa. Etenkin rockissa se kuitenkin johtaa usein musiikkiin, joka on haaleaa, mielistelevää ja persoonatonta. Näihin ongelmiin myös Varvara kompastuu.

Go sisältää pätevää, hyvin soitettua ja melodista voimapoppia. Etenkin singlebiiseissä Anxiety ja Identical on kiitettävästi koukkuja. Jos sen kehuksi kokee, Go kuulostaa toisinaan kohtuullisen paljon Foo Fightersin varhaistuotannolta.

Valitettavasti Go on myös auttamattoman tylsä levy.

Paras rock on heittäytyvää ja mautonta. Se tasapainoilee naurettavan ja nolon rajamailla ja on arvaamatonta ja rohkeaa. Varvara sen sijaan on liian keskittynyt tekemään kaiken ”oikein” ja ”hyvin”. Lopputuloksena on tylsiä kappaleita ja ennalta-arvattavia sovituksia. Musiikkia, jonka pulssi on niin hiljainen, että sen hädin tuskin havaitsee.

Lopulta levy saa pohtimaan koko menestyksen konseptia. Onko menestys sitä, että kappale soi radiokanavilla, kuuluisat ihmiset kehuvat ja Spotify-soitot kilahtavat laariin?

Vai onko se sittenkin sitä, että musiikissa onnistuu ilmaisemaan jotain todellista, merkittävää tai samaistuttavaa? Että se löytää jonkin yhteisen inhimillisen kosketuspisteen esittäjän ja kuulijan välillä? Tai että se onnistuu provosoimaan ja yllättämään?

Kuka tietää, ehkä Varvara onnistuu saavuttamaan ensimmäisenkaltaisen menestyksen. Jälkimmäiseen sillä ei ainakaan näillä eväillä ole mahdollisuuksia.