Pariisin kevät – Meteoriitti

25.01.2008

Runsaudensarvesta törähtää iloinen yllätys.

Pariisin kevät, Major Label, Helsinki Blues Driver, Samuel Tubak – Arto Tuunelasta on moneksi. Lisäksi vielä studiohommat Finnvoxilla. Miehellä on monta pellillistä pullia uunissa, mutta pakko on leipoa lisää. Silti Tuunelan tuotokset eivät kuulosta siltä kuin hän kaivaisi nenäänsä samaan aikaan molemmista sieraimista, vaan jälki on keskittynyttä ja määrätietoista.

Pikkusievien nettinäytteiden perusteella Pariisin kevät -projektin debyyttialbumista olisi odottanut jotain sinänsä ihan kivaa pop-näpertelyä. Lopputulos lyö kuitenkin ällikällä – mikä helvetti jokin ”ällikkä” sitten onkin. Meteoriitti on hämmästyttävän monimuotoinen pop-levy, jossa jokainen sävy ja yksityiskohta on perusteltu ja paikallaan kansitaidetta myöten. Siitä huolimatta, että tyylikirjo venyy sievästä nössöpopista häikäilemättömiin hittikertosäkeisiin ja intiimeistä kuiskailuista taivaanrantaa maalaaviin nostatuksiin.

Tuunela on tuottanut levyn itse, ja studiotyöläisen tausta kuuluu yhteen jos toiseenkin väliin istutetuissa soundijipoissa, kuten avausraita Meteoriitin säkeistöjen tunetetussa laulussa ja Pikku Huopalahden JJ Burnel -säröbassossa. Siellä täällä avautuvat ja sulkeutuvat filtterit, leijuvat synamatot ja puksuttavat rumpuloopit maustavat soppaa. Hyvä maku pysyy mukana, vaikka kieli välillä poskessa käväiseekin.

Teksteissään Tuunela pysyy kiitettävästi erossa suomirockin ”tein nämä tekstit Vieremällä, melodiat keksin pieremällä” -pakkoriimittelystä ja näyttää nokkeluutensa mieluummin arkisilla oivalluksilla. Pikku Huopalahden talot ovat kuin keksipaketteja, jonot pitäisi valita aina kauneimman kassaneidin perusteella, ja jos kiusallinen hiljaisuus on viedä mukanaan, voi vaikka siteerata ”jotain Pentti Holappaa”.

Oikeudenmukaisessa maailmassa levyltä lohkeaisi useampikin hitti. Esimerkiksi Samoilla raiteilla on alakuloisen haikea, sunnuntainkuulas pop-kaunokki, jossa on jotain Leevi & the Leavingista muistuttavaa herkkyyttä yhdistettynä hittikertosäkeeseen.

Pentti Holappa on saanut antaa nimensä levyn rockeimpaan kappaleeseen, jossa kitara yhdistyy alun usvaiseen kosketinmattoon tavalla, joka tuo mieleen 22-Pistepirkon, kunnes biisi nousee hiipivän säkeistön jälkeen kertosäkeessä jalkeilleen.

Höpsismi ja totuus risteävät kauneimmin kappaleessa Me ei olla teinejä enää. ”Ja meidän piti mennä kunnon töihin / ja piti pitää tätä maata pystyssä / Jos sä et mene kohta kunnon töihin / Jos sä vaan laulat ja soitat kitaraa / niin ne ei kato sua hyvällä, beibe.”

Päätösbiisi Alkemisti liikkuu jo vaaravyöhykkeellä: chanson-poppia naisen laulamilla ranskankielisillä säkeistöillä ja Arthur Tunesin suomenkielisellä kertosäkeellä. Yhdistelmä voisi saada Waltarin Kärtsy Hatakankin kiharat suoristumaan innosta. Onko se sitten hyvä vai huono asia, jääköön kunkin puntaroitavaksi.

Levy kuitenkin riisuu kyynisyydestä niin tehokkaasti, että turha otsanrypistely ja ylianalysointi kannattaa jättää sikseen. Tai sitten käy, kuten Tuu rokkaa mun tanssilattiaa (Mitä sä vaiheilet?) -biisissä lauletaan: ”No me ollaan täällä vielä / sä jäit sitten pöytään istumaan / Onko kiva kun muillon hauskaa? / Mitä sä vaiheilet?”

Lisää luettavaa