Nuori laulaja debytoi verevästi ammattilaisten avittamana
Idols-tausta ei haiskahda ensimmäisenä Pete Parkkosen debyyttilevyltä. Sen anti on vaihtoehtoisuudestaan huolimatta epäilyttävän ammattimaista, mutta tuntuu silti tunnevoimaiselta, jopa omaehtoiselta ilmaisulta. Rage Against the Machine -estetiikan mieleen tuovaan kanteen pakattu levy menisi täydestä ihan rehellisen yksityisyrittäjänkin tekeleenä, mikä tuotokselle mittavaksi eduksi laskettakoon.
First Album esittelee Parkkosen rohkeasti ja monipuolisesti ääntään käyttävänä osaavana solistina. Miehen skaala taittuu luonnikkaasti etukenoisesta rock-karjahtelusta nykyaikaisempaan emo-venyttelyyn.
Myös hillitympi osasto on hyvin hallinnassa. Biisitusinan seesteisin edustaja, akustinen 4th of December on levyn vaikuttavimpia esityksiä.
Kärkibiisi Girl in a Uniform on sen sijaan levyn heikointa antia. Se on toki Disco Ensembleä muistuttavana muodikas, mutta levyä melko huonosti kuvaava maistiainen. Levyn pari emorock-raitaa pysyvät Parkkosen näpeissä mukiinmenevästi, mutta niiden parissa kuulija kokee eniten vaivaantumista.
Parhaiten Parkkoselta ja intomielisesti soittavalta bändiltä taittuu grungehtavan autotallinkäryinen vaihtoehtorock. Tämän voi havaita laulajan itse kirjoittamasta avausraidasta Opening Track. Sävellyksenä biisi ei ole ihmeellinen mutta potkii silti mukavan uhmakkaasti. Levyn paras biisi Minute Is a Lifetime puolestaan voisi olla Sweatmasterin repertuaarista.
Albumin suurimman massan muodostaa radioystävällinen jenkkirock. Se kyllä kuulostaa komeasti Nickelbackin kaltaisilta isoilta nimiltä, mutta ei sinällään pätevästä tasostaan huolimatta jätä ihmeempiä muistijälkiä.
Tämä turvallinen osasto syö levyn uskottavuutta eniten, mutta radiosoittoon särmistään hiottu kevytgrunge varmasti otetaan innolla.
Sävellyksellisesti First Album on kohtuullisen tasokas paketti. Eikä ihme, onhan biisintekijöitä pitkälti toistakymmentä, aina Jori Sjöroosista, Teemu Brunilasta ja Disco Ensemble -kitaristi Jussi Ylikoskesta lähtien.
Selkein voittajamateriaali tyylilliselti hiukan hajanaiselta levyltä kuitenkin puuttuu. Kappaleet ovat heikoimmillaankin keskinkertaisia, mutta pääasiallisesti hyvää keskitasoa. Parkkosen ja bändin antaumuksellinen ilmaisu kuitenkin nostaa biisit todellista tasoaan pykälää paremmiksi.
Pienistä puutteista huolimatta 19-vuotias pihtiputaalainen Lenny Kravitz -fani selviää debyyttilevyllään puhtain paperein. Tulkintasarakkeeseen miehelle merkitään iso plussa, satunnaisen ylitulkinnan sivuhuomatuksella tosin. Myös englannin kielen sujuva ääntämys saa kiitosta.
Parkkosella on rutkasti aikaa kypsyä vielä monella saralla, ja pojasta saattaa kehkeytyä kovan tason rock-mies. Rock-piireissä Idols-taustan näivettämää uskottavuutta Parkkonen kerää jo nyt laulutaidollaan ja railakkaalla meiningillä. Tämän jälkeen Parkkosen pitäisi päästä kongressisalien sijasta rock-luoliin hankkimaan kokemusta, sitten ottaa nuottivihko eteen ja alkaa työstää omia biisejä. Eiköhän se omin tyylilaji ja persoonallinen soundikin ala löytyä. Ehkä jo Second Albumille.