Pitkällisiin tutkimuksiin houkutteleva runsaudensarvi – arviossa Joose Keskitalo

"Julius Caesar johdattaa kuitenkin ajatukset hybrikseen, ihmisen klassiseen virheeseen: kuvitelmaan siitä, että ihminen itse voisi olla jumala tai jumalan veroinen", kirjoittaa Niko Peltonen Joose Keskitalon uudesta albumista.

Joose Keskitalo
Julius Caesarin anatomia
Helmi-levyt
9,2

Joose Keskitalon tuotantoa on mielenkiintoista havainnoida sitä vasten, että lauluntekijän stereotyyppi on vuosikymmenestä toiseen tunnustuksellinen sydänverensä vuodattaja. Sellainen Keskitalokin oli varsinkin parilla ensimmäisellä albumillaan. Vielä Tule minun luokseni, kulta (2009) kiinnittyy selvästi tähän traditioon, vaikkakin sen hyvin omaleimaisena varianttina. Sen jälkeen Keskitalo on kulkenut aivan toisenlaisia polkuja fabulismin, unikuvien ja allegorisuuden maailmoissa.

Jos edellisen, nimenomaan voimakkaille unikuville rakentuvan Ylösnousemus-albumin (2014) tehoa jokin hieman söi, niin sen ajoittainen musiikillinen vähäverisyys. Uutta levyä kuunnellessa se alkaa tuntua välivaiheen albumilta nimenomaan soitannollisessa mielessä ja yhtyekokoonpanoja tarkastellen. Kolmannen maailmanpalon tummasävyisen jumituksen tilalle oli tietysti keksittävä jotain aivan uutta, ja yhdenlainen voittajaresepti tuntuu nyt löytyneen.

Julius Caesarin anatomia -levyllä Keskitaloa säestää Helmi-levyjen leiristä niin ikään tuttu The Mystic Revelation of Teppo Repo -trio monipuolisine akustisten instrumenttien valikoimineen. Yhteistä kaikille kolmelle viimeisimmälle kokoonpanolle on Arwi Lind rumpalina, mutta keskenään aivan erilaisilta ne kuitenkin kuulostavat. Itse asiassa veikkaan tämän uutuuden haastavan monen käsitykset Keskitalon musiikista – siis nimenomaan musiikista. Se ei varmaankaan koskaan aiemmin ole ollut näin monivivahteista eikä myöskään yleisilmeeltään näin kepeää.

Tepporepolaiset ovat tavallaan Kolmannen maailmanpalon antiteesi, mikä käy parhaiten selväksi yhtyeen intoutuessa Pian kaikki vaikeudet -biisillä euforiseen gospelmeininkiin kuin Pelastusarmeijan bändi parhaalla mahdollisella tripillä. Äärimmäisen tarttuva kappale voisi minun nähdäkseni olla hengellisen musiikin tuleva klassikko, mutta eipä kai sellaisia edelleenkään Keskitalon laulukirjasta poimita.

Toinen esimerkki soiton hätkähdyttävästä vaivattomuudesta on Sankarit, joka keinahtelee saksofonin vetämänä huomattavasti painottomammin kuin J. Karjalaisen samanniminen ikivihreä. Meidän täytyy päästä täältä taas tuntuisi hakevan poljentoa Balkanin romanimusiikin suunnalta.

Muuan ilmeinen vertailukohta on Love Recordsin katalogi – jossain määrin sen jazzimpi ja progempi laita – mutta ehkä kyse on eniten jonkinlaisesta yleisestä, vaikeasti määriteltävästä lovemaisuudesta. Tällaistahan on viime aikoina viljelty paljon, eikä se ole välttämättä mikään suositus. Love-klassikoista on helppo poimia vääriä ja vanhentuneita asioita, toistaa niitä uskollisesti ja pyöriä siten ympyrää epäkiinnostavassa 70-luku-teemahuvipuistossa.

Keskitalon taustayhtye tekee kuitenkin sovitustyön tarkalla pelisilmällä, hyvällä maulla ja ennen kaikkea laulujen ydintä kunnioittaen. Tästä selvin esimerkki ovat tuplavinyylin viimeisen puoliskon muodostavat kaksi pitkähköä kappaletta. Piilota se lähestyy vaikkapa varhaisen Wigwamin taajuuksia ja kuulostaa suorastaan leikkisältä. Tietoisuus-single taas kasvatetaan kauniista, levollisesta laulelmasta puhallinsooloin ja ylevin jousin juuri niin transsendentaaliseksi kokemukseksi kuin biisin teksti edellyttääkin.

Ja teksteistä tässä on kaikkein syvimmässä mielessä kyse, vaikka Julius Caesarin anatomia onkin hyvä esimerkki siitä, miten niiden tehoa voidaan musiikin avulla vahvistaa. Keskitalo ei ole ­kriitikolle­ helpoin taiteilija – varsinkaan silloin, kun teoksen arvioimiseen on aikaa noin viisi päivää, missä ajassa levyn ehtii kuunnella kymmenkunta kertaa. Tehokuurin myötä syntyy sentään jonkinlainen vaistonvarainen ymmärrys siitä, mistä tällä kertaa on kyse.

Kristilliselle kuvastolle keskeiset etsimisen, löytämisen, ­taivasodotuksen ja pelastuksen käsitteet ovat Keskitalon tuotannossa aina vähintään jonkinlainen pohjavirtaus. Ne tulevat tälläkin levyllä muutamassa kohdassa selvemmin pintaan, hävitäkseen sitten taas rivien väliin, kaikkea muuta sanottua hiljaa taustoittamaan.

Nyt lisäkuvastoa on haettu salatieteiden ja esoterian maailmasta kultaisine lintunaamioineen. Tähän aihepiiriin liittynee levyn otsikkokin, joka aluksi kuultavasta nimibiisistä huolimatta jää melko mystiseksi. Julius Caesar johdattaa kuitenkin ajatukset hybrikseen, ihmisen klassiseen virheeseen: kuvitelmaan siitä, että ihminen itse voisi olla jumala tai jumalan veroinen. Tätä sivutaan useammassakin levyn kappaleessa, kuten mainitussa Sankarit-laulussa.

Levyn loppumetreillä tietoisuuden on annettava periksi ja myönnettävä, ettei se voi yksin selittää maailmaa. Vasta tämän jälkeen voi kulkea niiden porttien läpi, joiden läpi lopuksi on kuljettava.

Levyn luonne viidentoista erimittaisen ja -tyylisen kappaleen tuplavinyylinä tekee siitä lähtökohtaisesti rönsyilevän, mutta vain hyvällä tavalla. Se tuntuu upean musiikin ja pitkällisiin tutkimuksiin houkuttelevien tekstien runsaudensarvelta, johon tulee hukuttauduttua vielä kauan tämän arvostelun deadlinen jälkeen. En yllättyisi, jos Julius Caesarin anatomia kasvaisi myöhemmin asiaa tarkasteltaessa Keskitalon parhaaksi levyksi – ainakin tähän asti.