Porista Neuvostoliittoon – arviossa Eleanoora Rosenholmin Talvipalatsin puutarhassa

"Neuvostoliitto on oiva aihe Eleanoora Rosenholmin kauhupopille, onhan se ollut vieressä oleva diktatuuri, yhtä aikaa vieras ja tuttu, monien jopa palvoma", kirjoittaa Samuli Knuuti 30.11. ilmestyvästä Talvipalatsin puutarhasta -albumista.

Arvid Helminen
Eleanoora Rosenholm
Talvipalatsin puutarhassa
Fonal
7,6

Harvaa asiaa olen suomalaisessa popmusiikissa kaivannut yhtä paljon kuin Noora Tommilan ääntä. Hänen oikutteleva artikulaationsa saa arkipäiväisetkin asiat vaikuttamaan pahaenteisiltä ja arveluttavilta.

Vaikka bändinsä musiikissa tähän ei koskaan ole ollut pitkä matka.

Jo kahdella ensimmäisellä levyllään vuosina 2007–2008 Eleanoora Rosenholm teki musiikkia raiskaajapuista, sarjamurhaajista ja maailmanlopusta. Ehkäpä siksikin yhtyeen kolmas ja viimeiseksi luultu albumi Hyväile minua pimeä tähti (2011) oli haahuileva ja popmusiikista ulos kurottava kokonaisuus.

Neljännellä albumillaan yhtye on palannut perusosaamisensa alueelle, tosin tällä kertaa teemana on Neuvostoliitto. Kappaleissa vieraillaan Moskovan metrossa ja Talvipalatsissa, manataan spiritualistisessa istunnossa esille Dostojevskia ja Vysotskia ja käydään balettikoulussa.

Kokonaissoundi lienee edellislevyjä akustisempi, mikä on viisasta, sillä kun elektronisesta popista on tullut popmusiikin lingua franca, sillä saralla on vaikea enää erottautua. Poikkeus on single Lasijoutsen, joka tiheine rytmeineen ja mieskuoroineen – muutenkin yleinen toistuma levyllä – tähtää niin yli, että väkisinkin osuu.

Neuvostoliitto on oiva aihe Eleanoora Rosenholmin kauhupopille, onhan se ollut vieressä oleva diktatuuri, yhtä aikaa vieras ja tuttu, monien jopa palvoma. Levy tiedostaa ajan, jolloin albumilla monesti mainittu Alla Pugatšova soi Suomen radiossa ja televisiossa.

Vaikka Talvipalatsin puutarhassa on ilahduttava kokonaisuus, konsepti tuntuu kuitenkin jääneen bändiltä kesken. Sikalanhoitaja ja Jääruusuja ikkunassa ovat ihan hyviä Rosenholm-pastisseja – joissa siat syövät hoitajansa ja lapsi tappaa vanhempansa – mutta niiden rooli tuntuu olevan vain täyttää albumia ja siten vähentää sen kokonaisvaikutelmaa.

Hyvästi planeetta Maa taas ei voi olla tuomatta mieleen, että bändi on jo tehnyt tämän esikoislevynsä Vainajan muotokuvan (2007) päätösraidalla Maailmanloppu. Oopium China on muuten vain ärsyttävä kappale.

Suuressa kuvassa Talvipalatsin puutarhassa on kuitenkin mainio albumi. Kappaleessa Vaganovan balettikoulussa laulun puhuja kostaa hylkäämisensä saippuoimalla koulun lattiat ja näin rampauttamalla tanssijat. Moskova metro taas huokuu pommiuhkineen sitä vaaraa ja viisautta, jota vieraiden suurkaupunkien maanalaiset niin usein.

Lempeä naisääni kujertamassa makaabereja tekstejä on aina ollut toimiva konsepti, tämän todisti jo Luke Hainesin sivuprojekti Black Box Recorder, jota ei suotta kutsuttu ”vesikauhuiseksi Saint Etienneksi”. Tämän tehokeinon Eleanoora Rosenholm vie äärimmilleen uudella albumillaan.

Aika näyttää, onko Talvipalatsin puutarhassa uusi alku Eleanoora Rosenholmille, vai jääkö se vain alaviitteeksi albumikolmikolle, joka itsessään ei sellaista tarvitsisi. Oli miten oli, nyt kannattaa olla iloinen tästä.