”Rasistipiireissä yhtyeen olemassaoloa on vastustettu ympärivuorokautisesti” – arviossa One Directionin uutukainen

Hämmentääkö otsikko? Niin hämmensi meitäkin, ennen kuin luimme Jami Järvisen arviotekstin.

One Direction
Made in the A.M.
Sony
Arvosana: 3,7

oneAsetetaan syntetisaattori tuottamaan paria kolmea sointua hillittynä, katkeamattomana surinamattona. Lisätään rumpukone puksuttamaan tasatahtia. Kumotaan päälle kaksi osaa Coldplayta, yksi osa U2:ta ja lisätään 350 % reverbiä.

Näin valmistettu musiikki soseutetaan sauvasekoittimella ja kaadetaan ennalta-arvattaviin muotteihin jähmettymään. Kun annokset ovat hyytyneet, otetaan Antares Auto-Tune, lauletaan sinne neljän alle 25-vuotiaan englanninkielisen miehen äänet ja pursotetaan tietokoneessa epäinhimillistetty vokaalitahna sisälle biisihyytelöihin. Esitetään stadionilla playbackina alle 20-vuotiaille.

One Directionin uutuuslevy Made in the A.M. on yhtyeen ensimmäinen albumi ilman viidennen jäsenen, Zayn Malikin, väkevää läsnäoloa. Markkinoinnillisesti Malikin lähtö on harmi. Osittain pakistanilaistaustaisena muslimina Malik toimi hyvin porukan potentiaalisena pahana poikana. Tuo eksoottinen nuorukainen kaikkine kunniamurhineen, haaremeineen, vesipiippuineen ja tuhannen ja yhden yön tarinoineen. Tai siis Yorkshirestähän Zayn Malik on kotoisin, mutta ei anneta arkisten faktojen estää. Ei se estänyt kolumnisti Debbie Schlusseliakaan.

Zayn Malikin uskonto nousi aikoinaan kansainväliseksi puheenaiheeksi, kun vainoharhaisten kiihkokonservatiivien keskuudessa alkoi levitä epäilys, ettei Zayn ole maailman anglosaksisin miehennimi. Pian heille selvisi – Schlusselin opastamana – että totaaliharmittomalla pop-musiikillaan ja myöhäisteini-ikäisillä nappisilmillään tyttölapsia hurmanneet One Directionin pojat itse asiassa levittivät jihadistista islam-tulkintaa nuorison keskuuteen. Siksi rasistipiireissä yhtyeen olemassaoloa on vastustettu ympärivuorokautisesti melkein heti siitä alkaen, kun viisikko viisi vuotta sitten synnytettiin Simon Cowellin kokaiinitahraisella työpöydällä.

Nyt ilman tätä kiihottavaa vaaraelementtiä One Directionista jää jäljelle vain naurettavan raskas juppisoundi ja kuoliaaksi autotunetettu stemmalaulu.

Ei uusi levy onneksi sentään ole aivan eloton. Kekseliästä irtiottoa tai improilua albumilta on turha odottaa, mutta kappaleiden taso paranee loppua kohti. Siellä täällä esiintyy myös hentoja yrityksiä tehdä akustinen balladi. Tällainen on esimerkiksi pianovetoinen vonkausbiisi If I Could Fly, jossa kuulijaa siunataan riipaisevan sellotaustan päälle vielä poskettomilla fantasiataistelulyriikoillakin: ”I’ve got scars even though they can’t always be seen.”

Herkimmillään One Direction on tunteikkaasti näppäillyssä kappaleessa I Want To Write You A Song. Pintaan miksattu soololaulu tekee biisistä niin henkilökohtaisen kuin se voi raskaan äänenkäsittelyn jälkeen olla. Jos tällä kappaleella ei romantiikkaa heru, niin ei millään. Viimeisten tehosteäänien rapistessa kaiuttimessa tulisi kielen olla jo syvällä kaverin kurkussa.

Jami Järvinen