Drag City / Domino
Royal Truxin rakastaminen on aina ollut työn takana. Mutta jos se olisi yhtään helpompaa, jotain olennaista viehätyksestä katoaisi.
Kun 13 vuoden odotuksen jälkeen Jennifer Herrema ja Neil Hagerty tekevät jälleen yhteistyötä, se materialisoituu elähtäneiden paluuaktien harrastamista julkaisumuodoista hyödyttömimpänä: vanhoja kappaleita lämmittelevänä, suppeana, kahdesta keikasta koostettuna livelevynä. Ratkaisu on hölmöydessään aivan luonteeseen käypä royaltruxmainen alisuorite. Siinä ei sinänsä ole mitään muuta vikaa, kuin että se on täysin ideaköyhä ja läpeensä tunkkainen. Ihanan kelvoton raakile siis.
Royal Trux on aina ollut parhaimmillaan hajottaessaan, joko laiskuuttaan tai silkkaa veemäisyyttään, rockin kuvaston osasiinsa ja vaivaantumatta sen jälkeen kokoamaan palasia uudelleen. Bändi ymmärsi genren konventioiden typeryyden, ja heidän välinpitämättömyyteensä niitä kohtaan teki Truxista alternativen ongelmalapsen. Tämä kääntyi itseään vastaan 90-luvun grungehuumassa, kun yhtyeistä epätodennäköisimmästä (lue: sopivasti oudosta) saatiin viimein leivottua kakkosdivarin MTV-nimi, ja bändi jopa julkaisi pari kuuntelukelpoista albumia.
Royal Truxin kolme ensimmäistä levyä olivat silti täydellistä ääliöavantgardea ja likasankoestetiikkaa, jossa oli enemmän Throbbing Gristleä kuin hajottamisprosessille pohjakaavan lainannutta Stonesia. Ne olivat kuin Brian Jonestown Massacre ilman lahjakkuutta. Sonic Youth mankelin läpi vedettynä ja lapskoussiksi keitettynä. Katulääväisempi, kusenpolttama versio Primal Screamista. Levyjä, jotka kuulostivat itsesabotaasilta ja täystuholta.
Varhaisen kappalemateriaalin sanitoiminen uusiksi versioiksi tuntuukin joutavalta. Esso Dame kuulostaa nyt biisiltä. Red Tigerista kuullaan sopivasti levällään oleva katkelma, mutta mihin loput on leikattu? Editoiminen ja itsesensuuri eivät istu Royal Truxin artistiprofiiliin. Osa päivityksistä kuitenkin onnistuu palvelemaan originaaleja. Avauskappaleeksi strategisesti asetettu Junkie Nurse nilkuttaa sopivan raajarikkoisena veteraaniversiona, kuin korjauskelvoton ZZ Top. Sometimes rauhoittaa tahtia muistuttaen Herreman kyvystä kanavoida narkoottisia atmosfäärejä metelin seassa.
Sen jälkeen vääntömomentti katoaa täysin. Siis hyvissä ajoin ennen puoliväliä. Alkunosteen jälkeen terä tylsistyy ja bändi jää lavalle junnaamaan paikallaan sopimusvelvoitetta täyttämään. Tavallaan tämäkin on osa Truxin viehätystä: täydellinen läsnäolon puute. Se ei kuulosta hyvältä, ainoastaan muusikoiden pyrkimiseltä homeostaasiin oman muunnellun kemiansa kanssa.
Platinum Tips + Ice Creamin livemateriaalia väitetään ennalta harjoittelemattomaksi, ja luultavasti valikoiman on tarkoitus toimia testialustana kiertuetta varten. Tässä vaiheessa vaikutelma on uunista ensimmäisenä saapuva lättänä. Kahden laissez-faire-laiskamielisyydellä tuotantoonsa suhtautuneen ex-narkomaanin tekeleeksi se on silti kelvollinen. Bändin diskografiaan levy ei tuo mitään vaihtelua, eikä tarvitsekaan. Se on samaa huolimatonta hakkelusta kuin tekijöidensä asenne prominenssiin musiikkibisneksessä tai kulttibändijargoniin: hidasta mutta varmaa kivijalan rappeuttamisprosessia.