”Killing Joken energinen ote johtuu siitä, että sen takana on ehtaa vimmaa eikä ulkoa opittua alakuloa”, kirjoittaa Kimmo K. Koskinen arviossaan.
Killing Joke
Pylon
Spinefarm
Arvosana: 9,9
Postpunk-suuruus on kerta kaikkiaan hämmästyttävässä vedossa.
Brittiläinen goottilaisen new waven ja postpunkin legenda Killing Joke on ällistyttävä yhtye. Muutaman vuoden taukoa lukuun ottamatta vuodesta 1978 toiminut kopla tekee hämmästyttävän terävää jälkeä 15. albumillaan.
Vuonna 2007 kuolleen ex-basistin Paul Ravenin hautajaisissa löytynyt jäsenten välinen uusi yhteinen sävel on resonoinut ilmeisen hyvin. Nyt alkuperäismiehistö Jaz Coleman (laulu), Geordie Walker (kitara), Big Paul (rummut) ja Youth (basso) on jo kolmatta kertaa yhteisellä asialla – ja kiistattoman upealla tavalla.
Pylon on Youthin mukaan ”levytriptyykin” kolmas osa. Kipakan edeltäjälevyn MMXII:n (2012) yleissävy oli rujo ja riipivä. Sen edeltäjä Absolute Dissent (2010) puolestaan ilmensi maanista surumielisyyttä meluisasti ja valtavalla intensiteetillä.
Tavallaan yhdysviivat voi vetää vaikkapa Hiernoymus Boschin 500 vuoden takaiseen Maallisten ilojen puutarhaan, jossa yksi osa kuvaa taivasta, toinen reaalimailmaa ja kolmas helvettiä. Killing Joken triptyykissä kaikki paneelit kuvaavat lähinnä kahden viimeksi mainitun raja-aluetta, mutta Pylon silti värikkäimmin ja kirkkaimmassa valossa.
Killing Joke on pitänyt aina pitänyt näpeissään perisoundinsa, mutta yhtye on väännellyt sitä surutta sellaiseen solmuun kuin on huvittanut. Etenkin vuoden 2002 paluunsa jälkeen varsin tanakasti raskaan rockin kentälle asemoitunut orkesteri etäännyttää Pylonilla sointinsa heavyhommista erittäin hienoin tuloksin.
Monipuolisesti soiva yhtye päästää irti kokonaisvaltaisesta raastinrautaotteesta ja irstaan sodomoinnin sijasta vain lähinnä flirttailee metallin kanssa. Selväpiirteisen äänikuvan kera tämä nostaa kappaleet ja riffit entistä paremmin esiin.
Hyvä niin, koska biisit ovat sävellyksinä erinomaisia. Mielessä kaikuu häivähdyksiä mestarillisesta vuoden 1985 hitistä Love Like Blood.
Killing Joke poimii kirsikoita genrensä kermakakusta surutta mutta tyylillä. Rytmisesti levyllä lienee käytössä kaikki postpunkin ja new waven komppivariaatiot tanssitamppauksesta tribaalitaontaan ja Motown-biitistä dub-otteisiin. Tämä toimi aikanaan ja toimii yhä – vieläpä iskevämmin kuin 2000-luvun Joy Division -haudanryöstäjillä. Killing Joken energinen ote johtuu siitä, että sen takana on ehtaa vimmaa eikä ulkoa opittua alakuloa.
Triptyykin muihin osiin verrattuna merkittävin ero lienee Jaz Colemanin laulu, joka kajahtelee Pylonilla uljaan melodisena. Ärjyntää on vain mausteena, mutta sopivissa määrin särmää ja asennetta tuomassa.
Killing Joke on löytänyt Pylonilla erinomaiset musiikilliset rakennuspalikat ja onnistunut asettelemaan ne erittäin toimivaan järjestykseen. Perusotteen jämäkkyys pitää musiikin hengästyttävässä liikkeessä, mutta ulosanti on silti ilmavaa. Vaikka kitarariffeissä on rutkasti mureutta ja iskevyyttä, sopivan yksinkertaisina pysyvät instrumentit toimivat energiaa värisevänä pohjana Colemanin messuamiselle. Mikä parasta, laulu on selkeää ja sävykästä.
Liki konemainen äänikuva on yhtyeelle tuore ratkaisu, mutta se toimii kappaleiden eduksi. Hämmentäviä Fear Factory -opetuslapseen johtavia mielleyhtymiä kumpuaa runsaista efekteistä ja syntetisaattorisoundeista, kuten vaikkapa riffivetoisessa Dawn of the Hivessa. Kuorrutukset kuitenkin toimivat edustavana ja modernina pinnoitteena ihastuttavan lihaksikkaalle bändisoitolle, joka voisi olla yli kolmen vuosikymmenen takaa.
Pylon ei silti ole kepeä levy. Colemanin melodisena kajahteleva julistus on ilmiasultaan kutsuvampaa, mutta se on yhtä tarkkakatseista ja kriittistä kuin aiemminkin.
Coleman ihmettelee useampaankin kertaan, mitä meistä oikein on tullut. Hän poimii esiin seikkoja, joiden perusteella voi sanoa ihmiskunnan syöksyvän riemuiten kohti tuhoa.
Olivat teemat mitä hyvänsä, musiikillisesti levy on huikea suoritus ja aiheuttaa kuulijassa aidon riemastuksen. Reippaasti jytkyvä yleisote innostaa heti aloituskappale Autonomous Zonen mahtavilla peukkubassolompsahduksilla höystetyistä alkutahdeista lähtien. Hekuma jatkuu läpi levyn, alati tuoreista syistä.
Vaikka Pylon on edeltäjiään keveämpi levy, siinäkin on kosolti ytyä ja kirskuntaa. Kiinnostavalla rytmillä varustettu New Jerusalem kasvaa kuin itseään ruokkiva patoutunut viha, ja lopulta kappale vyöryy yli kuin tankki. I Am the Virus puolestaan ryskyy etukenoisena purskeena Colemanin äristessä aiemmilla levyillä vallitsevaan räyhämessutyyliin.
Riipivimmät raidat tasapainottavat napakkaa mutta yllättävän helposti sulatettavaa levyä. Kevyintä kontrastia jämerästi etenevään yleiskuvaan tulee upeasta Big Buzz -kappaleesta. Siinä kitaranäppäilyt ja maailmoja syleilevät laululinjat yhdistyvät erinomaisen komeasti rullaavaan soul-biittiin.
Ällistyttävän elämänmyönteisessä Big Buzzissa Coleman vieläpä laulaa hymyilevistä kasvoista ja kaikista ihmisistä tähtinä. Tekisi mieli ottaa tämä tosissaan, niin vakuuttavasti mies sanat tulkitsee. Mutta toisaalta levy käsittelee muilta osin vääjäämättä lähestyvää tuhoa, ihmisen typeryyttä ja kaikenkattavaa ahdinkoa. Tuskinpa kyseessä siis on sanomaltaan niin aurinkoinen rallatus kuin pintapuolisesti vaikuttaa. Oikeastaan haluaisin uskoa, että naivistinen positiivisuus olisi kappaleen varsinainen sanoma, vilaus paratiisista.
Pylon on niin hieno albumi, että siitä on oikein etsimällä etsittävä jotakin parannettavaa. Ehkä Colemanin laulussa voisi olla vaihtelua enemmän. Tämäkin marginaalinen huomio on tyhjänpäiväistä nillitystä ihan vain sanomisen takia.
Tämän kaliiberin albumien yhteydessä hehkutetaan usein, kuinka levy saattaa olla yksi pitkän linjan yhtyeen hienoimmista. Siltä tosiaan tuntuu, vaikka puutteellisesti yhtyeen diskografiaan perehtyneenä en voi näin julistaa riittävällä paatuneen fanin rintaäänellä. Pylonin voi kuitenkin kuunnella jopa täysin neitseellisin korvin ja nauttia siitä täysin siemauksin. Ja kun sen suhteuttaa vuoden 2015 levytarjontaan, saa ilmeikkäämpää, mukaansatempaavampaa ja ilmaisuvoimaisempaa rocklevyä etsiä kissojen ja koirien kanssa.
Kimmo K. Koskinen