Ruudolf : Asfalttisoturin viimeinen hidas – Tuttua mutta hyvää

”Seestyneen suomenmestarin välitilinpäätös sisältää miehen siirappisimman slovarin”, lupaa Kristiina Kurkinen arviossaan. Vaan mitä muuta levyltä löytyy, vai löytyykö mitään?

Teksti: Kristiina Kurkinen, kuva: Samuel & Daniel Taipele

Ruudolf: Asfalttisoturin viimeinen hidas
Monsp

Itselleen lisänimiä mielellään keksivän Ruudolfin tuorein on nimetty ennakoiden. Tiedotteen mukaan mies vetäytyy syksyllä musiikinteosta ja lähtee Yhdysvaltoihin raamattukouluun. Näin ollen hänestä ei kuulla vähään aikaan mitään.

Hyvin mies osaa välitilinpäätökseen pillinsä pussittaa. Asfalttisoturin viimeinen hidas on täynnä taattua Ruudolf-kamaa: lempeää huumoria, henkeviä puheenvuoroja ja sanomaan sopivia, toistoluupilla pyöriviä taustoja.

Kokonaisuudessa on jonkin verran ilmaa, sillä Ruudolf ei ole tehnyt suuria muutoksia jo käyttämiinsä kaavoihin. Reilun tunnin mittainen levy tarjoaa faneille sen verran miehen hengentuotantoa, ettei häneltä heti uutta kaipaakaan. Kenties se on harkittu veto.

Muun muassa Rudy Rääväsuuna ja Mr. Universumina itseään aiemmin tituleerannut herra Kulmala lanseeraa itsensä nyt Asfalttisoturina. Pianomiehen tuottama levy lainailee soundeihinsa paljon kasariestetiikasta, köyhästä funkista ja toimintaelokuvista.

Myös sanoituksissa haikaillaan menneeseen. Vähäiset äänet pääsevät nostalgisoiden ääneen parissakin biisissä. Samaten Karri Koira riimittelee edelleen siellä täällä.

Menneitä muistelevat Anna sen marinoituu ja Ihanku ei ois pamahtanu sisältävät hienoa yhteisenergiaa, mutta kappaleet toimisivat paremmin lyhyempinä versioina. Ylimitoitus vaivaa koko levyn lisäksi monia kappaleitakin.

Eniten levyllä on äänessä seestynyt suomenmestari itse. Tuttuun tyyliinsä Ruudolf kertoo avoimen oloisesti elämästään. Viime kesänä häitään tanssinut uskonmies jaksaa ylistää avion auvoa ja vaimonsa ihanuutta. Henkilökohtainen jutustelu kuulostaa yhtä mukavalta kuin ennenkin, mutta paikoin myös vanhan toistolta.

Leikkii kotii kuvailee hauskasti parisuhteen onnea. Maksimoin-kappale tiivistää hyvin miehen maailmanvalloitussuunnitelmat rouheiden rytmien päälle.

Levy on kauttaaltaan tasalaatuinen ja ajoittain puuduttava. Se kannattaa silti kuunnella loppuun, sillä viimeinen kappale on todellinen helmi. Leijonakuningas-laulu vetoaa tunteisiin juuri niin siirappisesti ja ylilyöden kuin viimeisen hitaan kuuluukin.

Arvio on julkaistu Rumbassa 11/10