Steen1: Hipaisu ikuisuutta – Millainen on tämä poliisiakin kiinnostanut hiphop-albumi?

30.11.2012

Steen1:n joukkorahoitusprojektina alkanut Hipaisu ikuisuutta alkoi kiinnostaa viranomaisia niin paljon, että albumi julkaistaan lopulta tavallisena levynä. Kohu on ollut kohtuullinen, entä se itse levy sitten? Mikael Helenius arvioi.

Teksti: Mikael Helenius, kuva: Marko Saarelainen

Steen1: Hipaisu ikuisuutta
Monsp

Isoja teemoja, pieniä tarinoita.

Idea oli kiehtova. Hieman röyhkeäkin, jopa.

Jo Jedin paluu -levyn (2011) kansiteksteissä äänitemyynnin surkeaa talousyhtälöä harmitellut Steen1 kertoi viime toukokuussa Basson keskustelupalstalla tulevan levynsä julkaisutavasta. Se julkaistaisiin ilmaisena nettilatauksena, mutta vasta sitten, kun artistin tilille olisi lahjoitettu 10 000 euroa. Levy ilmestyisi summan täytyttyä, oli se viikon tai kahden vuoden päästä. Tai ei ollenkaan.


Performanssi taiteilijan oikeuksien ja internetin viemän yllätyksellisyyden puolesta kääntyi kuitenkin osaksi keskustelua joukkorahoituslaista, kun poliisi ilmoitti, että menetelmä on laiton. Tilinumero katosi keskustelusta muutama tuhat euroa lihoneena, ja nyt levy julkaistaan tavanomaista reittiä. Lahjoittajat saavat toki erityisen cd-r:n.

Miten tähän levyyn suhtautuisi, jos se olisi julkaistu aiotulla tavalla? Miltä tänä vuonna tehty levy olisi kuulostanut vaikkapa vuoden panttauksen jälkeen? Pettyisikö levyyn herkemmin, vai ilahduttaisiko jo pelkkä julkaisu?

En tiedä. Sen tiedän, että nyt se kuulostaa harmillisen tavanomaiselta ja hiomattomalta.

Isoa nimeä kantava Hipaisu ikuisuutta on kuin yhdistelmä tahtilajeilla kikkaillutta, lyyrisesti monimuotoista Steen1-levyä Runoja kontrollihuoneesta (2009) ja Jussi Lammen kanssa tehtyä, raskasta ja pateettista Bensaahan ne pojat tuli hakemaan -albumia (2011). Mieleen muistuu myös Pyhimyksen Salainen maailma (2007), jolla Steen1 toimi vastaavana tuottajana.

Levyn tyypillisin sointi – iskelmähtävä mollivetoisuus kolkolla industrial-henkisellä tuotannolla – kuulostaa lauseen pituiselta kirosanalta. Vielä ripaus rapheavyä päälle, niin tyylitietoisuudestaan kiinni pitävät kuuntelijat ovat jo karanneet muualle. Steen1:n etevässä tuotannossa turskeammatkin vaikutteet sulautuvat kuitenkin yllättävän tyylitajuiseksi ja harkituksi kokonaisuudeksi.

Jedin paluu oli Steen1:n terävintä, hauskinta ja sujuvinta räppäämistä koskaan. Nyt näppäryydet on hylätty tarinankerronnan tieltä. Stenkka kuvailee tapahtumia ja tilanteita sujuvasti, ja moni tarinoista piirtyy teksteissä eläväisesti ja tarkasti.

Kerronnallisuus onnistuu silloin, kun tarinoiden teemat ovat isompia. Palapeli pohtii minäkuvan muodostumista sekä henkilökohtaisesti että universaalisti. Elämäni tarina viskoo matkatarinan päälle runollista gangsta rap -uhoa.

Sen sijaan pedofiilin murjomisesta kertova Ihan pari minuuttia, kappalekolmikon Freddie, Mercuryn ja Mikki kuplettimainen tarina sekä vanhuksen viimeisistä hetkistä kertova nimikappale kuluvat nopeasti puhki. Kielikuvien ja yllätysten puute tekee tekstien seuraamisesta myöhemmillä kuunteluilla pitkäpiimäistä toistoa.

Kappaleiden väleissä kuullaan lyhyitä skittejä, joissa esiintyy räppäreitä kuten Tommishock, Redrama, Ruudolf ja Aztra. Albumikappaleisiin ne sidotaan radiokanavan etsimistä muistuttavalla kohinalla, mikä on temaattisesti köyhää ja ärsyttävää. Vierailijoiden sanomisista ei myöskään löydy yhtymäkohtia varsinaisiin kappaleisiin.

Hipaisu ikuisuutta on ajoittain juuri sitä vihaisen miehen kulmikkaiden ajatusten naittamista pohdiskelevaan ja abstraktiin ilmaisuun, mikä teki Runoja kontrollihuoneesta -levystä erinomaisen ja Steen1:stä mielenkiintoisen räppärin.

Isoja ja ajattomia teemoja käsitteleväksi levy on alikirjoitettu ja liian nopeasti kuluva. Osa tarinoista kutistuu niin pieniksi, että ikuisuus jää kauas kosketusetäisyydestä ja kappaleet kuuntelematta.

Arvio on julkaistu Rumbassa 11/12.

Lisää luettavaa