Sukupolvensa kenties lahjakkain uusi ääni – levyarviossa Billie Eilish

"Albumi on ennen kaikkea kokonaisteos, kuin tutkielma kyynisestä ja ahdistuksen kanssa kamppailevasta nuoresta, joka pelkää kovan kuorensa vuoksi tuottavansa pettymyksen kaikille läheisilleen, mutta ottaa silti siitä kaiken ilon irti", kirjoittaa Markus Hilden.

03.04.2019
billie eilish - When We All Fall Asleep, Where Do We Go?
Darkroom/Interscope
8,3 / 10

Yhdysvaltalainen 17-vuotias Billie Eilish on kuin Z-sukupolven Britney Spears. Vuonna 1998 teininä läpi lyönyt Spears toi american dream -naapurintyttöön futurismia, seksuaalisuutta ja itsetietoisuutta (”My loneliness ain’t killing me no more”), ja Eilish muokkaa Soundcloud-sukupolven emo-estetiikan omanlaisekseen, niin ikään iskeväksi popteokseksi.

Spears korosti uransa alussa naiseutta, mutta Eilish on sukupuolettomampi. Hänen voimaeläimensä on hämähäkki, koska se on myös sukupuoleton ja samanaikaisesti kaunis ja herkkä sekä kammottava. Jo se, että hän erityisesti nimeää voimaeläimensä, ilmentää 2010-luvun loppupuolen sosiaalisen median aikaa, jossa haetaan samaistumisen kohteita fragmentoituneessa maailmassa, jossa periaatteessa jokaisesta voi tulla hetkeksi tähti, mutta hyvin harvasta tulee oikea ilmiö.

Billie Eilish on valtava ilmiö ja inspiraatio, maailman puhutuin teini, jonka striimauslukemat vetävät vertoja aivan kenelle tahansa. Hän sanoittaa sukupolvensa ajatukset mielenterveysongelmista, ahdistuneisuudesta, seksuaalisuudesta ja unista, jotka seuraavat hereilläolon hetkiin. Elämä on virtausta, jossa Instagram-feedillä, somekeskusteluilla ja estetiikan miettimisellä on valtava rooli. Eilishistä tulevat mieleen yhtäältä Lorde ja Lana Del Rey, toisaalta esimerkiksi Lil Peep tai Tyler the Creator, mutta hänen kaltaisiaan artisteja ei vielä popmaailman huipulla ole muita.

Vaikka pidän Don’t Smile at Me -minilevyä (2017) Eilishin oikeana debyyttinä, hänen levy-yhtiönsä Interscope markkinoi sillä statuksella perjantaina ilmestynyttä When We All Fall Asleep, Where Do We Go? -albumia, jonka nimi kiteyttää erinomaisesti koko levyn tunnelman. Nimi on otettu Bury a Friend -hitin sanoituksesta. Keskelle levyä sijoitettu Bury a Friend onkin sen avainkappale: sama soundimaailma toistuu monessa biisissä hieman eri tavalla ja heti ensimmäisen säkeistön kysymykset ”Why aren’t you scared of me? Why do you care for me?” kuvaavat paitsi kenties Eilishin ja hämähäkin välistä suhdetta, niin nuoren hämmennystä siitä, että oma ahdistunut minäkuva saattaakin olla väärä, pinnan alle saattaa joku jopa nähdä, vaikka se ei kaunista olekaan. Tämä sopii hyvin aikaan, jolloin psykologiset trillerit ja kauhuelokuvat mittauttavat lähtökohtiin nähden huimia katsojalukemia niin teattereissa (Hereditary, Us) kuin Netflixissäkin (Bird Box).

Eilish on tehnyt Glee-sarjasta tutun veljensä Finneas O’Connellin kanssa musiikkia jo vuosia ja veli on vahvasti läsnä myös uudella albumilla tuottajan roolissa. Eilish sanoi NME:n haastattelussa, että hänen perheelleen on ollut luonnollista laulaa ja tapailla kappaleita niin kauan kuin hän muistaa. Vahva sisarussuhde kuuluu levyllä musiikin järkähtämättömänä määrätietoisuutena ja draaman kaaren hallintana. Albumi on ennen kaikkea kokonaisteos, kuin tutkielma kyynisestä ja ahdistuksen kanssa kamppailevasta nuoresta, joka pelkää kovan kuorensa vuoksi tuottavansa pettymyksen kaikille läheisilleen, mutta ottaa silti siitä kaiken ilon irti: ”I’m a bad guy, duh!”, kuten Eilish loistavalla bassovetoisella Bad Guy -singlellä, ei laula, vaan toteaa. Xanny puolestaan kertoo tietenkin Xanax-lääkkeestä, ja kuulostaakin siltä, kuin se olisi vetänyt rauhoittavia. Kappaleen c-osassa on myös levyn paras yksittäinen sanoituskohta: “Please don’t try to kiss me on the sidewalk on your cigarette break/I can’t afford to love someone who isn’t dying by mistake in Silver Lake.

Päihteet ovat usein jossain roolissa Eilishin kappaleissa, mutta hän ei ihannoi niitä: Xannyssäkin hän laulaa, että ”Don’t give me a Xanny now or ever”. Kuten nuoret yleensäkin, Eilish tuntee päihteet ja tiedostaa niiden olemassaolon, mutta on tarpeeksi viisas päättääkseen itse niiden käytöstä.

When We All Fall Asleep, Where Do We Go? merkitään Eilishin uralla vain avausaskelmaksi, tai ehkä toiseksi portaaksi upean Don’t Smile at Men yläpuolelle, mutta hän on jo nyt sukupolvensa kenties lahjakkain uusi ääni, merkityksellisen popmusiikin kirkkaasti loistava kultakimpale.

 

Lisää luettavaa