Suomalainen ja hajusteeton palasaippua – arviossa Aavikon Monopoly

"Koskaan aikaisemmin Aavikko ei ole tehnyt musiikkia, joka ei herätä minkäänlaisia mielikuvia. Kiinnostus musiikin 'tuottamiseen', äänen muokkamiseen tai jälkikäsittelyyn tuntuu olleen minimissään", kirjoittaa Antti Lähde.

22.05.2019
Aavikko - Monopoly
Ektro
5,5 / 10

On ollut hämmentävää huomata, kuinka paljon innostusta Aavikon ja Cleaning Womenin aktivoituminen on tänä keväänä herättänyt. Saisimmeko vielä Mr. Velcro Fastenerin ja DDR Rhythmin täydentämään Jyrock 2000 -simulaattorin?

Aavikko oli yksi 1990-luvun lopun riemastuttavimpia keikkaelämyksiä. Siilinjärveläisyhtye kursi estetiikkansa kokoon itäblokkinostalgiasta, avaruusajan lupauksista, huoltoasemaiskelmästä ja ruotsinlaivan yökerhojen hiusöljyerotiikasta.

Konsepti oli epätodennäköinen, mutta osui täydellisesti ajan Suomi-indie-ilmastoon, maakuntien ”outoutta” esitelleen Bad Vugumin ja urbaanimman/ironisemman Hawaii Soundsin (joille molemmille Aavikko levytti) eksaktiin leikkauspisteeseen.

Paras sana kuvaamaan Aavikon varhaisia konsertteja on mayhem. Kun Tomi Kosonen ja Antti Koivumäki (vuoden 1999 jälkeen Paul Staufenbiel; Koivumäki kuoli vuonna 2002) kurittivat viimeisiä veteleviä sähköurkujaan zen-rumpali Tomi Leppäsen järkähtämättömän katseen alla, yliopistokaupungit lankesivat polvilleen.

Back from the Futerilla (2005) Aavikko tuli tavallaan tiensä päähän. Levyä voi yhtä hyvin pitää bändin kouhottavan lo-fi-estetiikan taiteellisena huipentumana kuin vanhan kertauksena. Musiikillisesti ja tuotannollisesti se oli parasta mitä yhtye oli tehnyt (pois lukien Viitostie, tuo ihanan muhkurainen Kraftwerk-rakkauskirje vuodelta 2000), mutta toisaalta Una Lira Soluzionen ja Wot Wot Neozulun kaltaisten kappaleiden imaginäärisen eksotiikan aika tuntui olevan ohi.

Aavikko yllätti monet (no, ainakin minut) ja onnistui keksimään itsensä uudellen. Novo Atlantisilla (2009) yhtye soi aiempaa synteettisemmin ja jämerämmin. Äkkiväärä lurittelu oli korvattu Giorgio Moroderin sekvensoidulla tehokkuudella ja Justicen pakana­elektron svengaavalla kohtalokkuudella.

Vielä suurempi yllätys oli Ektron julkaisema Okeanos (2016), Opo-delfiinistä kertova ambientlevy, jonka kuplivat arpeggiot toivat mieleen Tangerine Dreamin – tai, kuten Helsingin Sanomien Oskari Onnisen kohdalla, ”voimakristallin”.

Myös Monopoly yllättää – tavanomaisuudellaan. Levy on Aavikon uran konservatiivisin. Kahdeksan syntikkapopinstrumentaalin kokonaisuus soljuu eteenpäin sulavasti ja tanssittavasti. Levyn persoonaton melodisuus ja puhdaslinjainen soundi tuovat mieleen Koton ja Laser Dancen kaltaiset 1980-luvun lopun ”spacesynth”-artistit.

Koskaan aikaisemmin Aavikko ei ole tehnyt musiikkia, joka ei herätä minkäänlaisia mielikuvia. Kiinnostus musiikin ”tuottamiseen”, äänen muokkamiseen tai jälkikäsittelyyn tuntuu olleen minimissään. Tältä kuulostaa, kun soitellaan syntikoita.

Koska Monopoly lipsui otteestani kuin saippua, sorruin ja luin lopulta tiedotteen. Siinä yhtye kirjoittaa koneen ja tekoälyn ”viattomuudesta” sekä musiikin neutraaliudesta ja esittävyydestä. Albumin päämääränä on ollut funktionaalisuus: ”Me soitamme, sinä tanssit.”

Tavallaan Aavikko on onnistunut tavoitteessaan. Monopolysta tuli juuri niin laimea ja kasvoton kuin yhtye halusi. Kuulijan näkökulmasta Aavikko on kuitenkin ottanut – kenties ensimmäisen kerran urallaan – askeleen tai kaksi taaksepäin. Back from the futer, indeed.

Lisää luettavaa