Suomalainen lähiö 2.0 – levyarviossa Hassan Maikalin Betonitarha

Betonitarha esittelee nuoren artistin, jonka visio kaikkine inhimillisine puutteineen on sykähdyttävä, kirjoittaa Jukka Hätinen.

26.05.2021
Hassan Maikal - Betonitarha
Sony
7,9 / 10

Helsingin lähiöt ovat kylmiä ja väkivaltaisia paikkoja, joissa selvitäkseen on kovetettava itsensä ja piilotettava heikkoudet, eikä selviytyminen silloinkaan ole varmaa. Tämän olemme oppineet räppäreiltä.

Valtavirtaa lähelle lähiöstä käväisemässä on käynyt esimerkiksi SMC Hoodrats, rappiota romantisoiva kollektiivi kovanaamoja, tai Notkea Rotta, karikatyyrisesti värittäen stereotypioita vahvistava ryhmä. Samanaikaisesti lähiöissä on tehty syrjäytymisräppiä, joka on Mkdmsk:n postuumia suosiota lukuun ottamatta elänyt aivan omassa kuplassaan. Se on yhteiskunnan tukiverkkojen läpi tipahtaneiden nuorten miesten pahoinvoinnin oksennusta niille, jotka samastuvat tarinoihin eli jakavat kohtalon. Se ei soi soittolistoilla mutta striimimäärät puhuvat hälyttävää kieltä.

Hassan Maikal tarjoaa vaihtoehtoisen luennan lähiöistä debyyttialbumillaan Betonitarha. Kyse on ennen kaikkea suhtautumisesta: Maikal näkee ympärillään samoja ongelmia ja kokee samoja yksinäisyyden tunteita ja ahdistuksen aiheita. Sen sijaan, että hän katkeroituisi ja jäisi ostarin pubiin lokittamaan tuoppeja, hän yrittää nähdä kauneutta ja rakentaa siltoja.

Albumin ensimmäinen varsinainen biisi Yksinäistä on tyylipuhdas uuden aallon suomirap-kappale eli melodisuudessaan oikeastaan jo modernia r&b:ta. Mukana on tyylisuunnan kirkkain tähti Ibe, joka kritisoi maan tapaa eli pulloon tarttumista ongelmanratkaisijana. Maikal laulaa olevansa mieluummin yksinäinen ja syrjitty kuin pönkittävänsä itseään muita alas painamalla.

Ajatusmalleissa on tapahtunut hiljalleen muutoksia viime vuosina, mutta etenkin räpin parissa aiempi sukupolvi on puolustanut leijonaemon lailla oikeuttaan ladella toksista tekstiä ja uhriutunut kun joku siitä vaivautunut huomauttamaan. On edelleen turvallisempaa töksäytellä täyslaidallinen vittuilua kuin avata rehellisesti tunteitaan samalla altistaen itsensä mahdolliselle vähättelylle, naureskelulle ja kiusaamiselle.

Tämän vuoksi Hassan Maikalin Betonitarha on rohkea levy. Alvar Yrjänä Escartinin tuotanto on sulatusuuni, jossa rapin ja r&b:n sekaan solahtaa vuoroin trap-haitsua, emoräppiä, afropoppia, karibialaiskomppia ja vähän Bieberiäkin. Näiden biittien päälle Maikal laulaa ja räppää omakohtaisista kokemuksistaan, vastoinkäymisistä huolimatta kyynistymättä. Jos lähiöt ovat aiemmin edustaneet kappaleissa lohduttomuutta, Maikalin tarinat valaisevat näitä pimeitä kulmia. Me kaikki kärsimme toisinaan yksinäisyydestä ja pahoinvoinnista, mutta niistä on mahdollista selvitä keskustelemalla. Lähiöiden elementtitalot ovat kylmää betonia, mutta yhteisöllisyys saa pihan vihertämään.

Albumilta löytyy myös räpille ominaista uhoa, mutta Maikal onnistuu kanavoimaan aggressionkin rakentavaksi ja voimaannuttavaksi. Yeboyahin vierailulla kruunattu Aina ollu tääl on beyonceaaninen bängeri, joka on sosiaalisessa mediassa jo otettu ei-valkoisten suomalaisten voimabiisiksi, eikä suotta.

Esimerkkeinä mainitut kappaleet seisovat väkevästi ja erottuvat albumikokonaisuudesta edukseen, ero heikompiin biiseihin tuntuu paikoin valtavalta. Betonitarha esittelee nuoren artistin, jonka visio kaikkine inhimillisine puutteineen on sykähdyttävä. Maikalin äänessä on vielä kypsymisen varaa – sekä tekstin että tulkinnan saralla – mutta esikoislevyltä en enempää uskaltaisi toivoa.

Hassan Maikal on haastatteluissa epäillyt onko hänestä esikuvaksi. Tähän tuntuu vastaavan albumin päättävä Selviin mistä vaan, joka on yön yksinäisyydessä peilin edessä käyty monologi. Epäilykset ja epävarmuudet nostavat päätään yksi toisensa jälkeen, mutta niiden tukahduttamisen sijaan Maikal lupaa itselleen käsitellä ne. Tämä, jos jokin, on todellista vahvuutta.

Lisää luettavaa