Svart
Me olemme tietenkin olleet täällä ennenkin.
Kouvolalainen Lasten hautausmaa jatkaa suomalaisen korpigotiikan pitkää traditiota, härmäläistä vastinetta amerikkalaisen syvän etelän rämebluesille. Siinä yhtä lailla tehdään fetissi pohjoisesta pimeydestä, synkkyydestä ja kylmyydestä, mutta samaan aikaan kaivataan lähtöä sieltä – ei tosin junalla tai avoautolla vaan mieluiten oman käden kautta.
Niinpä III-albumilla voikin luontevasti olla rinnakkain sellaiset kappaleet kuin Karhupuisto ja Langolieerit. Näistä ensimmäisellä Kristiina Vaara laulaa uhmakkaasti ”Mä en haluu täältä muuttaa mihinkään vitun etelään / Mä haluun ajaa taksilla ilman turvavöitä ja polttaa tupakkaa” ja jälkimmäisellä ”Täällä mitään tapahdu / Langolieerit aikaa syö”. Missään ei ole hyvä, ei varsinkaan tässä, josta en halua mistään hinnasta lähteä.
Mutta työstääkö tästä vinkkelistä musiikkia luovasti ja näkemyksellä kuin progeen ja heviin genreä taittanut CMX tai vimmainen Mana Mana, joka ei koskaan ehtinyt toistaa itseään – vai samoja aineksia loputtomasti kierrättäen, kuten uuvuttava Viikate, jonka koko diskografian kuunteleminen yhdeltä istumalta vastaa Hiiden hirven kaatamisen kaltaista urotekoa?
Molemmat ulottuvuudet ovat läsnä lahjakkaan viisikon kolmannella albumilla. Joutavan Intron jälkeen avauskappaleella Kraatterijärvi Lasten hautausmaa flirttailee vaarallisesti Viikatteen rautalankajynkytyksen kanssa, mutta myöhemmillä kappaleilla oma tarjottava nousee paremmin pintaan.
Tove-kappaleen monoliittinen ja heviin kallellaan oleva kitaravalli ei onnistu nujertamaan kappaleen eksoottista tekstiä ja Vaaran ilmeikästä laulua. Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, jolloin Lasten hautausmaa tuo mieleen myös Noitalinna Huraan. Vaikutelmaa vahvistaa se, että monella kappaleella laulunkirjoittaja-kitaristi Tuomo Mannonen laulaa yhteen ääneen Vaaran kanssa.
Lasten hautausmaan pelastukseksi koituu myös se, että läpeensä goottilaisesta nimestään huolimatta se ei tee yksinomaan synkkää musiikkia. Albumin pisimmässä ja kenties parhaimmassa kappaleessa Mäntymetsä on kansanlaululle ominaista kohtalokkuutta ja pakanallista uskonnollisuutta; antautumisen ja itsensä luovuttamisen kuvauksena se on pakahduttavan kaunis ja monitulkintainen kappale.
Kohokohtiin kuuluu myös Kanerva, jossa kosketinmatot täyteläistävät ja modernisoivat yhtyeen musiikin sielunmaisemaa. ”Tämä tyhjä kaupunki on vain siipensä polttanut enkeli” ei ehkä ole maailman omaperäisintä laululyriikkaa, mutta popissa useimmiten onkin kyse vain oikeiden kliseiden valitsemisesta ja niiden uskottavaksi tekemisestä.
III on ehtinyt saada jo ylistäviä arvosteluita, mutta vain kahdeksan kappaleen ja runsaan puolen tunnin mittainen albumi kielii yhtyeen olevan pikemminkin vasta patikkaretkensä alussa kuin jo laella. Jos ja kun he karistavat rinkastaan ilmeisimmiltä esikuviltaan omaksuttuja ratkaisuja ja asettavat tilalle jotain omaansa, matkan varrella löytämäänsä, albumi V tai VI voi olla jo uljasta kuultavaa.