Suomalaisen synkkyyden satukirja – arviossa Lasten hautausmaan toinen albumi

Niko Peltonen on valmis seuraamaan Lasten hautausmaan tarinaa niin kauan kuin sitä kerrotaan.

Lasten hautausmaa
II
Svart
8,4

lastenhautausmaaLasten hautausmaan esikois-ep assosioitui mielessäni Noitalinna huraa! -yhtyeeseen, varsinkin sen synkimpään ja ehkä parhaaseen albumiin, Varjotarhaan. Ensimmäisestä täyspitkästä taas tuli mieleen Viikate. En tarkoita tällä mitään liian pitkälle meneviä musiikillisia tai temaattisia samankaltaisuuksia. Mutta jos Noitalinna huraan ja Viikatteen välille vetää janan, niin jossain sen varrella Lasten hautausmaakin sijaitsee.

Kyse on eräänlaisesta suomalaisen synkkyyden satukirjaversiosta. Jokainen mainituista artisteista toteuttaa tätä toki omalla tavallaan. Lasten hautausmaalle keskeisiä elementtejä ovat ainakin suomalaiskansalliset kummitusjutut, itsemurhateiniromantiikka sekä historiamme ja luontomme synkät ja oudot puolet. Nimenomaan yhtyeen musiikin romanttisuutta ei voi liikaa painottaa. Noitalinna huraalla sitä leikkaa naivismi, Viikatteella salaviisas huumori. Näihin verrattuna Lasten hautausmaa on näennäisesti tosikkomaisempi toimija, mutta toki nämäkin kouvolalaiset tiedostavat tekevänsä jotain arkitodellisuudesta selvästi etäännytettyä. Kakkoslevyn ensimmäisenä näytebiisinä julkaistu Kirjoituspöytämurhaaja tuntuu suorastaan tämän lähestymistavan manifestilta, ja sehän on myös mustanpuhuvalla tavalla hyvin hauska kappale.

On silti hyvä, että tällä tiiviillä kahdeksan laulun ja puolen tunnin levyllä se on poikkeus sääntöön. Vakavuus nimittäin pukee Lasten hautausmaata. Kun biisit kertovat Suomenlinnan kallioille rantautuvista tyhjäsilmäisistä lapsista tai aaveiden pussailemisesta hautausmaalla, touhu saattaisi helposti livetä liiankin sarjakuvamaiseksi. Mutta Kristiina Vaara ja Tuomo Mannonen eivät anna kuulijalle juuri mahdollisuuksia naureskella musiikilleen.

Melkeinpä laulu kuin laulu sisältää pysäyttäviä säkeitä tyyliin “huominen kutsuu kuin meri hukkujaa” tai “mustavalkokuvissa oon rastittuna menneenä hahmona”. Raja on toki häilyvä, mutta ei tämä ole ranteet auki -tilitystä, vaan jotain paksun ja tummasävyisen lukuromaanin kaltaista. Sanotaan vaikka Donna Tarttin Tikli, jota rakastan varauksetta. Siinä vielä yksi tuulesta temmattu mielleyhtymä.

Joka viikko jotain uutta soundia kaipaavat elämysnarkkarit ovat varmaan jo unohtaneet Lasten hautausmaan, vaikka sen levytetystä debyytistä on vasta puolitoista vuotta. Kokoonpano on löytänyt oman linjansa, ja siitä tykkäävät ne jotka tykkäävät. Voin hyvin kuvitella Vaaran ja Mannosen tekevän tällaisen levyn kerran vuodessa hamaan tulevaisuuteen. Jotkut niistä ovat vähän parempia, jotkut vähän huonompia. II on parempi kuin täyspitkä debyytti, joka tuli ehkä liian pian ep:n jälkeen ja haparoi sekä biisimateriaaliltaan että sovituksellisilta ratkaisuiltaan.

Nyt kaikki on tasapainossa, suurin osa biiseistä on oikein hyviä ja Kaatuneitten juna, Suomenlinna ja Vilu vie loistavia. Tekstit ovat todella onnistuneita kautta linjan. Sellaisia ei kirjoita kukaan, jolla ei ole hyvin syvää ymmärrystä suomalaisesta kulttuurihistoriasta ja mielenmaisemasta. Olen aivan valmis seuraamaan tätä tarinaa niin kauan kuin sitä kerrotaan.

Niko Peltonen

Levyarvio julkaistu Rumbassa 2/2016.