”Teemu Selänne ja Jussi Parviainen” – industrial/ambient -pioneeri sadcore-misantroopin terapia-muminoita taustoittamassa

”Tässä mielessä Kozelek on indierockin Jussi Parviainen, joka blogaa lauluissaan loputtomasti maailmasta niin kuin hän sen keski-ikäisen pettymyksen pohjalta näkee”, sanoo Jean Ramsay arviossaan.

Jesu/Sun Kil Moon
s/t
Caldo Verde
Arvosana: 8,3 / 10

jesu-sun-kil-moonMark Kozelek on indierockin Teemu Selänne: 90-luvun sankari, joka yhdellä harkitsemattomalla liikkeellä kusee menemään virheettömän maineensa. Kozelekille tämä oli viime vuoden Barbican-keikailla naispuolista musiikkitoimittajaa kohtaan aloitettu misogynistinen vendetta. Tai toki tuoreessa muistissa on naurettava nokittelu War On Drugsin kanssa.

Koz-faneilla ei ole viime vuosina ollut helppoa, suomalaisilla faneilla vielä vaikeampaa. Vuoden 2015 oli jossain määrin annus mirabilis (Benjin menestys) ja annus horribilis (misogynia/misantropia-sekoilua seurannut backlash) samassa. Eräänlainen suomalaisia faneja raivostuttanut misogynistinen tempaus oli sekin, kun Kozelek lähti ilman anteeksipyyntöjä kävelemään toissa vuonna Kuudes Linjalta, kun naispuolinen talon miksaaja ei saanut laitettua Kozelekin lauluun tarpeeksi kaikua (siis järjettömiä, feedbackin rajoilla olevia määriä). Keikka peruuntui, rahat takaisin, morjens. Koz meni hotelliin murjottamaan ja fanit pyörittelivät päätään.

Vaikeaa on ollut myös, kun Sun Kil Moonin kenties huonointa levyä Benjiä suitsutettiin joka mediassa. Viimevuotinen Universal Themes paransi kurssia hieman.

Tuon levyn progemaisella avausraidalla The Possum on mitä luultavimmin tämän uuden levyn siemen. Kozelek kuvailee käyntiään Godflesh-keikalla, ja hey presto, tässä meillä on pari vuotta myöhemmin kollaboraatiolevy Godfleshin Justin Broadrickin eli Jesun kanssa (tosin Kozelek on julkaissut Caldo Verde -levy-yhtiöllään kaksi yhtyeen levyä, Opiate Sun ja Ascension, eli miehet tuntevat pidemmältä aikaväliltä.)

Jos Kozelekin viime vuosien tajunnanvirtaripulisanoituksista on jotain hyötyä,niin yksi on tämä: projektien alkuhetkiä ja muita Kozelekin elämän tapahtumia on helppo etsiä niistä, sillä kaikki mielenkiintoinen (ja paikoitellen uuvuttavan tylsä ja arkinenkin) mitä Kozelek elämässään tekee, on tallennettu niihin autistisella tarkkuudella. Tässä mielessä Kozelek on indierockin Jussi Parviainen, joka blogaa lauluissaan loputtomasti maailmasta niin kuin hän sen keski-ikäisen pettymyksen pohjalta näkee.

Se ei välttämättä ole huono asia. Vaikka Kozelekin napanöyhtäily on pahimmillaan superlatiivisen myötähävettävää, on siinä myös jonkinlainen melko koskettava rehellisyyden taso. Kozelekin metodi on muuttunut, tai tarkentunut: hän tekee nykyisin dokumenttielokuvaa, jossa on tarkoitus että kuvassa näkyvät myös lattialla makaavat pizzalaatikot. Mitään ei editoida pois.

Eikä tästä nyt sen syvempää misogyniaa ole löydettävissä. Tyttöystävä Carolinesta (tuttu niinkään edellislevyltä) puhutaan suorastaan pehmein ja rakastavin, joskin arkisin termein. Myös naispuolisen fanin, Sheffieldistä peräisin olevan Tanian, fanikirjeen Koz lukee kappaleessa America’s Most Wanted Mark Kozelek and John Dillinger suorastaan hellyttävän tosissaan.

Sen sijaan singaporelaisen miespuolisen fanin Victorin kirjettä Kozelek pysähtyy välillä naureskelemaan, eikä mitenkään hyväntahtoisesti kappaleessa Last Night I Rocked the Room like Elvis and Had Them Laughing Like Richard Pryor. Onko kirjeen kirjoittajan sukupuolella väliä? (Myönnettäköön, että Victorin kirje on kliseistä fanihöttöä siinä missä Tania analysoi itseään ja hetkiä jolloin Kozelekin musiikki on tullut olennaiseksi hänen elämässään huomattavan ansiokkaasti ja näkemyksellisesti).

Jos fanikirjeiden ääneen lukeminen tällä uudella levyllä on uusi pohja huonon itsetunnon pönkittämisessä, niin mitä on fanikirjeen ääneen lukeminen, jolle nauraa räkäisesti päälle? Metatason itseparodiointia? Vittuilua? Molempia? Ei voi tietää.

Alkuraita Good Morning My Love ja myöhempi Sally hyödyntävät haponpolttamaa sähkökitaraa, joka on puoliksi Godfleshiä ja puoliksi Crazy Horsea Old Blackillä piiskaavaa Neil Youngia. Sinänsä hyvä, sillä tämä herättää lihasmuistista muistoja muinaisesta Red House Paintersista (Shock Me, Mistress, Drop…), ’unohdetusta’ levystä Songs for A Blue Guitar tai Kozelekin kuutamokeikasta Low’n Alan Sparhawkin projektibändissä Reribution Gospel Choir. Kozelek sopii tähän kontekstiin. Kaiken nailonkielisen kitaran hiplailun jälkeen on virkistävää kuulla Kozia hieman verevämmässä ympäristössä. (Tätähän tosin kuultiin jo edellisellä Sun Kil Moon -levyllä, kappaleella With A Sort Of Grace I Walked To The Bathroom To Cry).

Levyn avauskolmikolla Broderickin kitara ja riffit ovat massiivisia ja tymäköitä, ja loppua kohden tulee mukaan lempeämpiä ambientimpia tekstuureja. Musiikillisesti onnistunein taitaa olla kolmas kappale A Song of Shadows, jossa jyräävän kitaran päällä leijuu ilmava mutta vääjäämättömästi laskeva kiippari-riffi, joka jäljentää Kozelekin ympyrää kulkevan syöverin juuroi niin hyvin kuin tältä projektilta olisi toivonut.

Viidennellä kappaleella Fragile nailonkielinen on kaivettu esiin, ja Will ”Bonnie Prince Billy” Oldham hymistelee taustoja, aivan kuin Aprilin kappaleella Unlit Hallway kymmenisen vuotta sitten. Muita vieraita ovat Low’n Alan Sparhawk ja Slowdiven Rachel Goswell, jonka suutelemisesta Kozelek fantisoi edellislevyllä.

Tässä kaikessa on jotain vieraannuttavaa. Hahmot ilmaantuvat hänen sanoituksiinsa, ja seuraavalla levyllä ne ovat mukana todellisina, ääninä ja instrumentteina. Tavallaan Kozelek näyttäytyy eräänlaisena taikurina, joka manaa nämä ihmiset esiin loitsuillaan. Joka tapauksessa totuuden erottaminen fiktiosta on entistä vaikeampaa Kozelekin tehdessä stattisesta arjestaan läpinäkyvää taidetta.

Sekaan on kuitenkin eksynyt hienoja hetkiä.

Vanhoille RHP-faneille varmastikin on merkityksellinen hetkellinen välähdys menneisyydestä kappaleessa Last Night I Rocked the Room like Elvis and had Them Laughing Like Richard Pryor: ”I went to Molinari’s on Columbus and got the Joe’s Special it was Katy’s favourite I always get that in memory of her.”

Kyseessä on tietenkin Katy Song’in Katy, Kozelekin muusa kaukaiselta 80-luvulta, miltei yhtä merkityksellinen hahmo Kozelekin universumissa kuin Kathleen oli American Music Clubin Mark Eitzelin laulujen maailmassa (Katy palaa valokeilaan myös viimeisessä kappaleessa Beautiful You).

Tuon pienen detaljin kautta jokin asettuu kohdalleen. Kappaleiden tarkkaan tallennettu todellisuus paljastaa eräänlaiseksi mallinnukseksi tapahtuneesta, yrityksestä estää ajan kuluminen kuvailemalla se pienintä detaljia myöten. Kozelekin metodissa on jotain psykoanalyyttistä: kuvailemalla tapahtuman autistisen tarkkaan kertoja pystyy palaamaan hetkeen. Mallinnetussa tilassa joku muodoton ahdistus, tai pikemminkin sen tiedostamaton syy, muljahtaa kohdalleen kuin sijoiltaan mennyt olkapää, ja lukko aukeaa.

Yhdellä kappaleella siirtymä henkilökohtaisesta universaaliin (tai pikemminkin ehkä universaalista umpinaisen subjektiiviseen) onnistuu. Exodus on yksinkertaisen pianokuvion ja biitin varassa maleksiva banaaliuden rajalla tasapainoileva mietelmä julkkisten kuolleista lapsista (se on saanut nimensä Mike Tysonin kuollelta tyttäreltä). Nick Caven kuolleesta pojasta alkava paraabeli on kömpelö, mutta Danielle Steelen 19-vuotiaana heroiiniin kuolleen pojan kohdalla se alkaa toimia.

Kozelek kertoo näkevänsä pojan ikkunaan liimaaman Misfits-tarran aina Steelen talon ohi kävellessään, ja tuo tarra on fyysinen jälki edesmenneestä, se piste todellisuuden ulkona pitävässä ikkunanlasissa, jossa Steelen kokemuksen vieraus ja toiseus muuttuu ymmärrettäväksi, henkilökohtaiseksi. Tarran kautta Kozelekilla on sisäänpääsy Steelen elämään, ja harlekiini-kirjailijan naurettava hahmo muuttuu lapsensa menettäneeksi vanhemmaksi: olennoksi, joka on verta ja lihaa, ja jonka tuska on todellista, ymmärrettävää, myötäelettävää.

Näiden kautta Kozelek päätyy isäänsä (Sun Kil Moonin tuotannon läpi eheänä ja poikkeuksellisen todellisena kulkeva hahmo, jota miltei nolostuttavan avoimesti käsittelevä Father’s Day on levyn paljain hetki), ja tietenkin Carissaan, serkkuunsa jonka kummallisesta kuolemasta (roskapussissa ollut aerosolipullo räjähti ja tappoi) Benjin avausraita muistettavasti lähtee liikkeelle.

Kenties tästä tosiaan oli kysymys Benjilläkin. Steele tai Carissa, sillä ei ole väliä, sillä kuolema tasapäistää kaiken, kohtaa kaikki yhtä musertavana. Kozelek makaa terapeutin sohvalla musiikin soljuessa transsinomaisesti taustalla, mutta hänen kokemuksensa koskettaa vasta kun hän ei laula omista sukulaisistaan, vaan fiksatiivilla ikuiseksi palsamoidusta kaksiulotteisesta harlekiini-kirjalijasta, jonka Akilleen kantapää on kuolleen narkkari-pojan ikkunaan liimaama Misfits-tarra.

Eli tuttua kauraa. Nyrkkeilijöitä, Kozelekin pohdintoja kuolleiden (YES’sin basisti Chris Squire) ja elävien (Biffy Clyron joku ukko, joka kutsuu häntä kirjeessä suurimmaksi elossa olevaksi lauluntekijäksi) rock-tähtien merkityksestä ja vittuilua vinyyleistä diggaileville faneille. Perus.

Kozelekin kirous on siinä, että vaikka hän tekisi yhteistyölevyn Miley Cyruksen kanssa, se kuulostaisi depressiiviseltä keski-ikäisen ukon sisäiseltä monologilta. Se on toki myös hänen siunauksensa, sillä metodi ja prosessi on niin vahva, ettei tätä juurikaan erota Jimmy Lavallen tai Desertshoren kanssa tehdyistä levyistä kuin aivan nyanssien kautta.

Tämä uutukainen on siis lähempänä edellistä (varsinkin loppupään ambientimman materiaalin kohdalla) kuin jälkimmäistä, noin pähkinänkuoressa. Mutta ei ihan yhtä hyvä kuin Desertshoren kanssa tehty, joka taitaa olla Kozelekin paras 2010-luvun levy. Lieneekö tuohon syynä, että Desertshore on käytännössä Phil Carney, Red House Paintersin viimeisen inkarnaation kitaristi ja Kozelekin luotettu oikea käsi, kaveri joka säesti tätä muinaisella Nosturin keikalla.

Jollain tavoin nämä kollaboraation antavat Kozelekin asuttaa omaa musiikkiaan intensiivisemmin. Loitsu on käsinkosketeltava, kolmiulotteinen. Itseään keskipisteensä kautta tihentyvästä ja olemattomaksi tekevästä syöveristä henkii se, miten viimeisessä kappaleessa Beautiful You Kozelek mainitsee tämän nimenomaisen levyn kolmesti. Levyn konkreettiset viimeistelyvaiheet ovat aktiivisesti läsnä sen viimeisissä hetkissä, joka tietenkin on jäänne sen miltei-dokumentaarsesta luonteesta, mutta myös aivot nyrjäyttävää: levy muttuu todelliseksi loppuessaan.

Sen loppupisteessä se muuttuu hiljaiseksi fyysiseksi esineeksi, joka pysähtyy soittimeesi kuin ruumis jämähtää arkkuun: hiljaisena ja odottavana, outoja ja hivin yksityisiä tarinoita sisällään.

Jean Ramsay