Hyvä musiikki ei ole uskon asia.
Suomalaisen hengellisen populaarimusiikin suurin ongelma on se, että alan bändit pääsevät aivan liian helposti keikoille ja levyttämään. Kun sanoman vastaanottajille riittää se, että ollaan iäisyysasioista samaa mieltä, musiikin laatu on sivuseikka. Tämä paistaa myös Terasta.
Uusi veri -albumilla yläkertaan osoitellaan niin varovasti, ettei luterilainen tapauskovainen kavahda heti ensikuulemalta. Musiikillisesti yhtye tasapainoilee mukarankan nytkytyksen ja 90-luvun alun maakuntasarjan suomirockin välillä. Laulaja Petri Lassila kuulostaa laimealta mieheltä. Rajuutta haetaan varovaisen raskaahkoilla riffeillä sekä esimerkiksi Kylmä kaveri- ja Kutsu-biisien ponnettomasti läpsyvillä tuplabassareilla. Koko puolijäykkää äänimaisemaa leimaa tietty amatöörimäinen ohuus, vaikka nappuloita on ollut ruuvaamassa ihan ykkösryhmän ammattimies, Teropekka Virtanen.
Teksteissä ei tuputeta, vaan ollaan lannistuneita mutta oikeilla jäljillä. Teennäiset morfiinit ja siniset vilkkuvalot särähtävät korvaan. Jos rankkuudella halutaan alleviivata sanomaa, luontevampaa olisi valjastaa käyttöön meitä kaikkia kalvava musertava kuolemanpelko. Mutta se taas vaatisi julistajilta paitsi uskoa myös uskottavuutta.
Ilahduttavasta vanhakantaisuudesta näinä ”kaikki pääsee taivaaseen” -hapatuksen aikoina annetaan viitteitä kappaleessa Jumalan kansaa: ”Ei kai jumalaa ole olemassakaan / sanoi filosofi, istui tuolissaan / tuskin huolissaan mitä tämä tarkoittaa / että jälkeen rajan ei / uskota tai olla uskomatta / ollaan vain tai ollaan olematta / Jumalan kanssa.”