Aavemainen ja eleetön debyytti pimeisiin syysöihin – arviossa The xx:n debyyttialbumi

"Ensikuunteluiden jälkeen albumista muistaa vain sen hyytävän kylmän, peilikirkkaaksi kiillotetun äänimaiseman ja vähäeleisyyden. Seuraavaksi huomaa olevansa koukussa. Ja pahasti", kirjoittaa Oskari Onninen.

Lontoolaisen The xx:n debyytti kuuluu niihin levyihin, jotka nappaavat otteeseensa aivan huomaamatta. Ensikuunteluiden jälkeen albumista muistaa vain sen hyytävän kylmän, peilikirkkaaksi kiillotetun äänimaiseman ja vähäeleisyyden. Seuraavaksi huomaa olevansa koukussa. Ja pahasti.

Vaikka levyn yleinen tunnelma on lähellä Junior Boysin tai The Notwistin öistä melankoliaa, soinnissa kuuluu vahvasti 80-luvun vaihtoehtorockin perintö. Koneen lailla eteenpäin nakuttavat, kaiutetut kitara- ja bassolinjat on pelkistetty minimiin, ja ne muistuttavat kulmikkuudessaan Pixiesiä ja Young Marble Giantsia.

Toinen keskeinen elementti bändin soundin muodostumisessa on laulajien, Romy Madley Croftin ja Oliver Simin, vuorottelu. Siinä missä Croft tuo levylle ripauksen elämää äänenpainoillaan, Sim laulaa lakonisesti ja veltosti.

Kuunteluiden myötä hypnoottisesta äänimatosta tarttuu korvaan toinen toistaan tyylikkäämpiä yksityiskohtia, kuten Basic Spacen voimattomat r&b-rytmit tai Infinityn viiltävän intensiivinen crescendo.

Tapahtumien alleviivaamisen sijaan levy soljuu eteenpäin hiljakseen omalla painollaan. Siksi sitä voisi haukkua tylsäksi, mutta se mielipide on täysin väärä.