xx – Kaksi kirjainta, joihin voit luottaa

JULKAISTU RUMBASSA 8/2012. Kolme parikymppistä, mustiin pukeutuvaa lontoolaista nousi puolivahingossa yhdeksi maailman suurimmista ja omaäänimmistä indiebändeistä – ja kenties yhdeksi viimeisistä lajissaan. Miten tämä tapahtui? Ja ennen kaikkea: kuinka The xx aikoo setviä tiensä vaikean toisen albumin ryteiköistä vuoden parhaat levyt -listoille?


Oskari Onninen

Aluksi kukaan ei odottanut mitään.

Lontoolaisyhtye The xx:n oli määrä julkaista debyyttinsä elokuun kolmannella viikolla vuonna 2009.

Stupido Shopin Aleksi Pahkala kertoo kuunnelleensa Young Turks -levymerkille kiinnitetyn tuntemattoman yhtyeen promolevyä joitain viikkoja ennen julkaisua ja tykästyneensä siihen totaalisesti.

Pahkala uskoi, että xx:n levy iskisi Flow-kansaan ja sitä saisi kaupattua ihan vain soittamalla sitä myymälässä. Hän tiedusteli Beggars Groupilta Britanniasta, jos xx:n albumia saisi myydä joitain päiviä etuajassa.

”Beggars antoi luvan, että myykää hullut, jos kiinnostaa.”

Ja Stupidohan myi.

Lopputuloksena xx nousi tuntemattomuudesta Suomen virallisen listan sijalle 26 heti ilmestyttyään. Saavutus on ulkomaiselle indiebändille huima. Puhumattakaan yhtyeestä, jota juuri kukaan ei lähtökohtaisesti tuntenut. Pahkalan mukaan myös Flow Festival tarttui nousukkaaseen tuoreeltaan ja buukkasi sen heti seuraavan vuoden line-uppiinsa.

Xx:n hämmästyttävä Suomi-suksee näkyi jo siinä, että pitkälle syksyyn Stupido myi yli puolet koko Skandinavian ostamista xx-levyistä. Pahkala kertoo albumin myyvän yhä tasaisesti. Stupidosta on ostettu noin tuhat levyä, koko maassa joitain tuhansia.

Samasta tuntemattomuudesta xx pulpahti pinnalle myös Britanniassa. Internet-aikana on sangen harvinaista, että bändi nousee ihmisten huulille vasta albumin myötä. Yleensä single tai kaksi ehtii kiertää blogeissa ja medioissa ja rakentaa hypeä albumille.

Lapsuudesta asti toisensa tunteneiden Oliver Simin ja Romy Madley Croftin vuonna 2005 perustama xx oli poikkeus. Bändi oli julkaissut edellisenä keväänä Crystalised-singlen. Sitten pari viikkoa ennen levyä ilmestyi Basic Space -single. Ne jäivät niukalle huomiolle.

17. päivä elokuuta 2009 rysähti saarivaltiossa. Xx julkaisi debyyttilevynsä.

Guardian ehti arvioida sen ensin. Kriitikko Dave Simpson antoi levylle neljä tähteä ja sanoi bändin ilmestyneen yhtä tyhjästä kuin Arcade Fire aikanaan. Todennäköisesti siitä syystä myös muut mediat tarttuivat levyyn vasta viiveellä ja ripotellen.

Ylistäviä arvioita tipahteli tasaisesti. Ihmiset innostuivat hiljalleen 19-vuotiaiden lontoolaisten yöllisestä ja minimalistisesta indiepopista. Brittien hehkutus levisi muualle Eurooppaan syksyn kuluessa.

Xx:n erityislaatuisuus olisi pitänyt arvata jo albumin kansidesignista. Mustaan kanteen leikattu valkea risti hehkui Factory-levymerkin kannet suunnitelleen Peter Savillen kaltaista graafista näkemystä. Xx:llä oli heti syntyessään ajaton logo ja visuaalinen brändi.

Kansi oli kuin luotu muodostumaan moderniksi levynkansi-ikoniksi, samalla tavoin kuin xx:n levystä oli likimain luotu moderni indieklassikko.

On puhuttava indieklassikosta, koska xx jos mikä on leimallisesti indiebändi.

Eikä vain siksi, että sen levyn julkaisi massiivisen, mutta riippumattoman XL Recordings -yhtiön alamerkki Young Turks.

Syy on, että xx oli debyyttinsä ilmestyessä yhtye, joka kantoi mukanaan indien alkuperäistä merkitystä ja estetiikkaa.

Albumina tuo debyytti on jäänyt aikamme viimeiseksi suureksi ja ajattomaksi indielevyksi.

Viimeistään 2000-luvun alun ja The Strokesin läpilyönnin jälkeen indie käsitteenä on keskiluokkaistunut ja kaupallistunut läpikotaisin. Koko termi on oikeastaan kadottanut merkityksensä.

Se, mikä joskus viittasi itsenäiseen levy-yhtiöön, on muuttunut massiiviseksi ilmiöksi ja markkinaksi. Tavaksi niputtaa luovalle keskiluokalle suunnattuja kulttuurituotteita yhteen.

2000-luvulla tuotteen määrittää indieksi siis pikemminkin markkinointikoneisto sen perusteella, mille kohderyhmälle se on tarkoitettu. Indiessä ei ole kyse ei enää lainkaan musiikin tyylistä tai sen julkaisijan riippumattomuudesta.

Indie-sateenvarjon alle mahtuvista suurbändeistä esimerkiksi Strokes, Death Cab for Cutie ja M83 ovat lyöneet isosti läpi vasta major-lafkan leivissä.

Xx ankkuroi itsensä näitä yhtyeitä tiukemmin menneisyyteen.

Muinoin 1980-luvun alkupuolella Britanniassa ja Yhdysvalloissa perustettiin Rough Traden, Sub Popin ja 4AD:n kaltaisia, sittemmin legendaarisiksi julistettuja levy-yhtiöitä. Taiteellisen ja kaupallisen riippumattomuuden lisäksi varhaisia indieyhtyeitä leimasi tee-se-itse-asenne ja soitannollinen kömpelyys.

Indien lopullisena syntynä pidetään yleisesti NME:n vuonna 1986 julkaisemaa kokoelmakasettia nimeltä C86. Toinen näkökulma on se, että C86:n tuotua indien suurelle yleisölle kaikki genren alkuperäinen kamppailu markkinavoimia vastaan oli jo hävitty.

Glasgowlaisen ”the Sound of Young Scotland” -aallon luoneen Postcard Records -yhtiön ja sen merkkibändien Aztec Cameran ja Orange Juicen johdolla sai alkunsa alagenre indiepop, joka taisteli post-punkin synkistelyä ja kolkkoilua vastaan äärimmilleen herkistetyllä sentimentaalisuudella. Genren ideologisena toteemihahmona toimi 1970-luvulla aloittanut rocknaivisti Jonathan Richman.

Indiepop-skenestä nousi 1980-luvun kuluessa esiin Young Marble Giantsin, The Pastelsin, The Vaselinesin ja Beat Happeningin kaltaisia, sittemmin kulttistatuksen saaneita bändejä. Yhtyeitä yhdistivät tyttö-poika-duettoina tulkitut naiivit rakkauslaulut sekä yksinkertaiset, soittotaidottomuuden vuoksi riisutut kappaleet.

Juuri näiden yhtyeiden aloittamaan jatkumoon taitojensa rajoilla soittanut The xx asetti itsensä kuin vahingossa lähes 30 vuotta myöhemmin.

Xx:n jäsenet olivat nimenneet 1980-luvun indiestä suurimmaksi innoittajakseen Pixiesin. Sen sijaan he väittivät löytäneensä Young Marble Giantsin vasta, kun musiikkikriitikko toisensa jälkeen vertasi heitä tähän yhden albumin vuonna 1980 julkaisseeseen walesilaiseen kulttibändiin.

Toisin sanoen, vasta 20 vuotta täyttäneet lontoolaiset päivittivät kuin vahingossa alkuperäisen indiepop-soundin uuteen aikaan. Vain tönkkö rummutus oli korvautunut minimalistisilla rumpukoneilla. Myös koko albumi oli DIY-hengen mukaisesti itse tehty ja tuotettu. Levyä taltioitiin öisin XL:n studioiden autotallissa.

Vaikka xx:lle oli helppo keksiä innoittajia, bändin sointi oli jo syntyessään täysin uniikki. Se on huima saavutus taaksepäin tuijottavassa musiikkimaailmassa, jossa tälläkin hetkellä monet nimekkäimmät indiebändit keskittyvät lähinnä vaikute-ensyklopediansa uusintamiseen.

Aivan oma lukunsa ovat leipääntyneet bändijättiläiset, joilta on ollut turha odottaa uusia merkkiteoksia enää aikoihin. Albumista on tullut asemansa vakiinnuttaneille supertähdille vain pakkosuoritus ja tekosyy lähteä uudelle stadionkiertueelle.

The xx:n hiljainen nousu saavutti lopulta massiiviset mittasuhteet. Samalla se loi niin paljon sisäistä skismaa yhtyeessä, että marraskuussa 2009 kitaristi Baria Quereshi lähti kävelemään. Romy, Oliver ja Jamie Smith jatkoivat kolmistaan.

Brittien arvostetuimman musiikkipalkinnon Mercury Prizen siivittämänä xx roikkui 87 viikkoa saarivaltion albumilistalla ja myi lopulta platinaa. Saavutus on hurja, sillä samaten XL Recordsin julkaiseman Adelen hypermenestyksekkään 21:n ja xx-debyytin lisäksi riippumattomilla levy-yhtiöillä on platinamyyntiin viime vuosina Britanniassa pystynyt vain Cooking Vinylin julkaisema Prodigyn Invaders Must Die (2009).

Lisäksi levy täytti ilmestymisvuotensa kriitikkolistaukset. Lopulta xx oli kuitenkin aivan joka paikassa.

Levyn biisejä lisensoitiin televisioon kuin kilpajuosten: hittisarjoihin, NBC:n talviolympialaisohjelmiin, jopa BBC:n vaalilähetyksiin. Samalla tavalla monet indiebändit ovat tehneet tiliä jo kymmenen vuoden takaisesta O.C.-teinisarjasta lähtien.

Valtavirran korviin xx päätyi viimeistään kun Rihanna sämpläsi Intro-biisiä Talk That Talk -albuminsa (2011) Drunk on Love -raidalle ja Shakira versioi Islands-kappaleen Sale el Sol -levyllään (2010).

Bändin samplevastaavasta Jamie Smithistä tuli puolestaan yleisesti tunnustettu remix-velho, joka väänsi uuteen, tanssilattiakelpoiseen uskoon vuoroin Florence + The Machinea, Adelea ja Radioheadia uudella Jamie Xx -aliaksellaan. Huipennuksena hän sovitti uudelleen Gil Scott-Heronin päätöslevyn I’m New Heren remix-versioksi We’re New Here (2011).

Lähes kolme vuotta kohudebyyttinsä julkaisun jälkeen Oliver Sim ja Romy Madley Croft istuvat silminnähden väsyneinä työmaaparakissa Ilosaarirockin YleX-teltan backstagella.

Kuten aina tähänkin asti julkisesti, molemmat ovat päästä varpaisiin mustissa vaatteissa. Molempien ranteisiin on tatuoitu kaksi minimaalisen pientä x-kirjainta.

Jos xx:n musiikki ei yritä tehdä itsestään numeroa, sitä eivät yritä myöskään bändin jäsenet. Romy ja Oliver ovat suorastaan kiusaannuttavan vaatimattomia.

”Kaikki tapahtui todella hiljalleen. Kiersimme kaupungista toiseen ja olimme myrskyn silmässä. Sieltä ei pysty havainnoimaan ilmiön kasvua”, Oliver sanoo.

”Menestystä pystyimme prosessoimaan vasta, kun lopetimme kiertueen vuonna 2010. Siinä vaiheessa olimme vain, että vau.”

”Kaikki tuntui kuin suurelta ihmeeltä”, Romy jatkaa.

He korostavat itsekin sitä, että alussa bändillä ei ollut mitään odotuksia. Siitä kertoi jo yhtyeen asettuminen hype-pyörteiden ulkopuolelle. Kun ennakkosinglet eivät olleet sekoittaneet blogosfääriä, bändin debyyttilevyllä ei ollut mitään vaatimuksia, joihin vastata.

Myrskyn silmässä – keikkabusseissa ja lentokoneissa – istuminen tuntuu myös sopivan yhtyeelle, jolle julkisuus ja ylenpalttinen menestys vaikuttaa enemmänkin haitalta kuin miltään tavoittelemisen arvoiselta.

Ennen Rumban haastattelua Romy kieltäytyi radiokanavan videohaastattelusta. Nytkin hän puhuu hiljaisella äänellä ja on silminnähden ujo. Mutta kalsean sijaan hän on miellyttävä.

”Kun palasimme kiertueelta, ensimmäiseksi piti miettiä, haluammeko tehdä toisen levyn. Jos siltä ei olisi tuntunut, levyä ei olisi tullut. En halua, että biisien tekeminen alkaa tuntua työltä. Kaiken on lähdettävä intohimosta ja inspiraatiosta”, Romy sanoo.

Esimerkiksi bändin ylenpalttisesta vaatimattomuudesta käy se, että Romy sivuuttaa maineen ja mammonan ja pitää syyskuun alussa ilmestyvän Coexist-levyn valmistumista bändin suurimpana saavutuksena.

”Olen uskomattoman onnellinen siitä, että saimme tämän valmiiksi.”

Kliseinen vastaus, kyllä. Mutta koska kyseessä on xx, siinä on varmasti mukana keskimääräistä enemmän totuutta.

Kun Coexistin laittaa soimaan, onnellisuus kuitenkin katoaa. Levy on minimalistinen ja lohduton. Toisin kuin debyytillä, kappaleet eivät enää rakennu kitaralinjojen varaan, vaan tasapainoilevat minimalististen biittien, Romyn ja Oliverin vuorottelevan laulun sekä hiljaisuuden päällä.

Kaiken muun ollessa aiempaakin vähäisempää, Romyn ja Oliverin yhdessä kirjoittamat tekstit korostuvat entisestään. Lähestymistapa on yhtä realistinen kuin ennenkin, sävy on vain muuttunut.

Nyt Romy ja Oliver laulavat toisilleen yksin nukkumisesta, käsien irrottamisesta ja jäänviileäksi muuttuneesta suhteesta. Kappaleet ovat yhä rakkauslauluja, mutta niiden lähtökohta on enemmänkin kaipuussa ja irrallaan olemisessa kuin symbioosissa.

Samaa ihmissuhdesymboliikkaa kuvaavat myös Coexistin kannen X-aukosta kimaltavat öljyheijastukset: kaksi ainetta, jotka eivät sekoitettunakaan yhdisty luontevasti.
Xx:n debyytti muodostui rakastumisten soundtrackiksi yhden sukupolven makuuhuoneisiin. Coexistin soidessa samojen parien on helppo kuvitella itkevän lakanansa täyteen kajaalitahroja ja irtautuvan kaikesta siitä, mitä heillä yhdessä oli.

”Kyllä me kirjoitimme levylle muutaman onnellisenkin biisin”, Romy sanoo ja nauraa päälle.

Hän kertoo viehtyneensä discon ja tanssimusiikin traagisuuteen. Ihmiset viettävät tanssilattialla elämänsä parasta aikaa, vaikka biisien tekstit ovat musertavia. Romy kertoo aina rakastaneensa sitä ristiriitaa.

Ei tunnu yllätykseltä, että Pitchforkin keväisessä haastattelussa koko yhtye hehkutti Sadea. Tai että Romy kertoo kuunnelleensa eniten tänä vuonna Chromaticsin Kill for Love -levyä.

Kun Jamie kuvaili xx:n tulevaa levyä viime syksynä ”clubbyksi”, tulevaisuus oli helppo ennustaa.

Jo viime syksynä alkoi valjeta, että vuoden 2012 musiikin kannalta vaikutusvaltaisin pop-kulttuurin tuote olisi Nicholas Winding Refnin Drive-elokuva: sen neonvaloina pimeydessä loistava estetiikka ja ultraviileä soundtrack, joka viimein räjäytti vuodesta 2007 saakka kipinöineen italodiskorevivalismin täyteen loistoonsa.

Kaiken takana oli oregonilaislevy-yhtiö Italians Do It Better ja sen maestro Johnny Jewel. Vuonna 2007 Jewel oli julkaissut Chromaticsin Night Drive -helmen ja Glass Candyn lähes yhtä onnistuneen Beatboxin.

Ne tekivät parhaansa keksiäkseen uudelleen italodiskon, 30 vuoden takaisen italialaislähtöisen supersynteettisen tanssimusiikin. Glass Candyn tulotapa oli tanssittavampi. Chromatics oli hidasta ja laahaavaa, katuvalojen loisteessa kiitävää metropoli-noiria.

Tässä vaiheessa uus-italo jäi vain trenditietoisimpien innostukseksi Justice-lähtöisen ranskalaisen elektrohousen ja NME:n rummuttaman nu-raven jytistessä isommilla tanssilattioilla.

Lopulta Drive muutti kaiken. Kun Ryan Goslingin nimetön päähahmo ajaa pitkin Los Angelesin katuja, taustalla soivat Desiren, Kavinskyn, Chromaticsin ja Collegen kaltaiset yhtyeet. Lopputulos on jo ensikatsomalta legendaarista äänen ja kuvan yhteispeliä.

Alun perin Jewelin oli määrä tehdä Driven ääniraita kokonaisuudessaan, mutta tuotantoyhtiö hylkäsi musiikit Goslingin ja ohjaaja Winding Refnin toiveista huolimatta. Myöhemmin Jewel julkaisi musiikit tuplalevynä Symmetry-taiteilijanimellä.

Syksyn puhutuimman elokuvan vaikutus näkyi niin Tumblreissa kuin Tavastian Lauantaidiskossakin: Kavinskyn Night Call ui kuin huomaamatta The Soundsin ja Tehosekoittimen sekaan.

Lisäksi tälle vuodelle oli lupailtu albumeita Chromaticsilta ja Nite Jeweliltä, joten näytti ilmiselvältä, minkä diskopallon kimalteeseen myös xx eksyisi. Uus-italo kun on juuri sitä Romyn peräänkuuluttamaa surullista tanssimusiikkia puhtaimmillaan.

Coexist todistaa ennustuksen käyneen toteen. Kappaleet kuten Swept Away, Reunion ja Fiction lainaavat juuri sitä tummaa palettia, jolla Chromatics on kuulijansa hurmannut.

Ne ovat rytmisesti tanssimusiikkia. Traagisuus ja hitaus saavat ne kuitenkin kuulostamaan siltä, kuin kappaleet kaikuisivat seinien läpi klubin vessaan, laskuhumalaitkun soundtrackiksi.

Täydellinen osuminen italoaallonharjalle ei ole ainut hetki, kun xx:n musiikista kuulee bändin kiinnostuksen uuteen musiikkiin. Xx-muusikot esittelevät mieltymyksiään myös postaamalla Tumblr-blogiinsa ja Facebook-profiiliinsa videolöytöjään.

”Todellakin seuraan! Innostun todella paljon uudesta musiikista. Viime aikoina olen kuunnellut Chromaticsin lisäksi Little Dragonia, Frank Oceania ja Grimesia. Grimesissa on erityisen inspiroivaa, miten kokonaisvaltainen artisti hän on tehdessään kaiken itse”, Oliver sanoo selkeästi innostuen.

Romy puolestaan hehkuttaa herkän ja haavoittuvaisen laulaja-lauluntekijän Perfume Geniusin Put Ur Back N 2 It -levyä tämän hetken suosikikseen.

”Kiinnitän musiikkifanina aina eniten huomiota tunnelataukseen. Rakastan eniten surullisia kappaleita, vaikka olisin itse onnellinen. Tämä kuuluu myös uudella levyllämme.”

Merkittävä osa xx:n magiaa on sen musiikin ajattomuus. Musiikin olemusta on poikkeuksellisen helppo analysoida. Toisaalta xx nivoutuu pitkälle historiaan, mutta toisaalta bändi onnistuu olemaan niin kiinni tuoreissa virtauksissa kuin on mahdollista.

Kun pohditaan muutaman viime vuoden vaikutusvaltaisimpia levyjä, xx:n lisäksi esiin on helppo nostaa uuden unipop-aallon käynnistänyt Beach Housen Teen Dream (2009) ja tumman elektronisen musiikin uudelleen määritellyt Burialin Untrue (2008).

Xx:n musiikin tuntien on tuskin sattumaa, että Romy ja Oliver nimeävät juuri nämä albumit vastauksena samaan kysymykseen.

”Tiedän itseni lisäksi todella paljon ihmisiä, jotka rakastavat Teen Dreamia. Se on kaunis ja erityinen levy”, Romy sanoo.

Burialiin xx:ää verrattiin jo kolme vuotta sitten. Coexist on edeltäjäänsä rytmikkäämpi levy, ja yhteys kuuluu entistä selvemmin.

Oliver kertoo, että xx:n kanssa samasta lontoolaisesta Elliottin taidekoulusta ponnistaneet Burial ja Four Tet vaikuttavat koko ajan kaikkeen, mitä bändi tekee.

”Erityisesti Jamie on Burial-fani, mutta me kaikki rakastamme hänen musiikkiaan. Minulle se opetti, kuinka tuoda orgaanisuutta elektroniseen musiikkiin”, Oliver sanoo.

”Ennen Burialia tarvitsin musiikkiin jotain inhimillistä ja sanat nauttiakseni siitä. Burial opetti minut ajattelemaan eri tavalla.”

Vaikutekirjo ylipäänsä tekee xx:stä leimallisesti 2010-lukulaisen yhtyeen. Bändin jäsenet ovat syntyneet maailmaan, jossa heidän ulottuvillaan on ollut käytännössä kaikki kuviteltavissa oleva musiikki. Vaikka he eivät ole samanlainen ”post-internet”-ajan vaikutepalapeli kuin vaikka Grimes, xx on alusta lähtien ilmoittanut diggaavansa niin Aaliyahia kuin Pixiesiäkin. Aaliyah-faniutensa xx esittelikin jo debyyttilevynsä bonusraidalla, joka oli cover nuorena menehtyneen r’n’b-seireenin laulusta Hot Like Fire.

Sama musiikin kulutustavan muuttuminen näkyy myös ilmiötasolla. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopun tyylit ovat taantuneet mikrogenreiksi ja kaikenlainen luokittelu vaikeutunut entisestään. Yksi esimerkki tästä postmodernismista on juuri xx.

Viime vuosien leimalliset soundit kuten chillwave ja shoegazen uudelleenlämmitys ovat kulttuuriselta vaikutukseltaan olematonta puuhastelua. Uutta grungea tai brittipoppia ei tule enää koskaan.

”Nu rave oli viimeinen ylitsepursuavan muodikas ilmiö, joka näkyi ihmisten pukeutumisessa ja tuli esiin joka puolelta. Olimme silloin teinejä. Nyt näiden trendien raja-aidat ovat murtuneet. Kaikki voivat olla mitä tahansa ja nousta pinnalle”, Romy sanoo.

Hän pitää kulttuurin pirstaloitumisen syynä internetin sijaan sitä toista kuuntelutottumuksemme mullistanutta keksintöä, shufflea ja soittolistoja.

”Ensin tulee jokin biisi, sitten jokin aivan toinen. Ihmiset eivät enää jumitu samaan asiaan. Sillä on selvä vaikutus myös musiikintekijöihin, ja se on puhtaasti hyvä asia”, Romy sanoo.

Digitaalisen ajan musiikinkulutuksen toinen puoli on se, että musiikin muututtua loputtomaksi bittivirraksi, levyjen elinikä kuolee armotta. Kun käytännössä kaikki musiikki on aina käden tai älypuhelimen ulottuvilla, on yhä hankalampi jumittua yhteen asiaan pitkäksi aikaa.

Oliver kertoo, että hänelle tehosoiton käsite on nykyään sitä, että hän kuuntelee Lauryn Hillin soolodebyytin The Miseducation of Lauryn Hillin (1998) kahdesti vuodessa.

”Palaan siihen samaan aikaan syksyllä ja keväällä ja löydän joka kerta uusia asioita. Olen tehnyt näin jo kymmenen vuotta. Tässä mielessä tehosoittoa voi pitää elämän läpi jatkuvana prosessina.”

Siinä missä ”kolmen tähden levyjen” myynti on Spotifyn myötä tyrehtynyt ja ”neljän tähden levyillä” on aiempaa suurempi vaara unohtua alkuinnostuksen jälkeen, parhaat porskuttavat entiseen malliin.

Niin xx, Arcade Firen Funeral (2004) kuin LCD Soundsystemin Sound of Silver (2007) tulee kaivettua tasaisin väliajoin Spotifysta tai levyhyllystä. Ei ehkä yhtä säännöllisesti kuin Oliver kuuntelee Lauryn Hilliä, mutta tulee kuitenkin.

Stupidon Pahkala kertoo samasta ilmiöstä myös levykaupan tiskin takaa.

”Esimerkiksi xx, Arcade Fire, The National, Magenta Skycode myyvät yhä tasaisesti, mutta ne käyvät kaupaksi soittamalla kaupan stereoista”, hän kertoo.

”Mikään ei levykauppiaana ole parempaa kuin jos ihminen astuu sisään kauppaan, pysähtyy ovelle, katsoo kaiuttimiin ja about sulaa lattialle.”

Kun elää Flow-festivaalin, Pitchforkin ja loputtoman käsillä olevan uuden musiikin luomassa kuplassa, on vaikea havainnoida sitä, kuinka marginaalissa menestyneinkin nykyajan indie kaikesta huolimatta on.

Levykauppamyyntiä mittaavalle Rumban albumilistalle nousee aniharvoin edes kaikkialla ylistettyjä indielevyjä. Dirty Projectorsin uuden Swing Lo Magellanin kaltaista kriitikkosuosikkia Pahkala sanoo myyneensä odotusten mukaisesti – noin viisitoista kappaletta. Twin Shadow’n ja Saint Etiennen kokoluokan bändit myyvät Stupidossa tasaisesti, mutta ”huimaavista luvuista” on turha puhua.

Sama näkyy keikkapuolella Suomessa ja ulkomailla. Helsingissä indiekeikoista isoja saleja ovat myyneet tänä ja viime vuonna loppuun vain M83 ja First Aid Kit Tavastialla, Nouvelle Vague ja viime hetkellä peruuntunut Pete Doherty Korjaamolla sekä The National puolitoista vuotta sitten Kulttuuritalolla. Cat Powerilta jäi lähes tuplasti Tavastian kokoisessa Circuksessa myymättä muutamia lippuja.

Xx tekee syyskuun alussa kolme Coexistin julkaisukeikkaa Britanniassa. Lontoon konsertti 2 000 ihmistä vetävällä The Shepherds Bush Empire -klubilla myytiin loppuun hetkessä. Edinburghin 2 900 hengen saliin ja Cardiffin 1 000 hengen klubille on vielä kuukausi ennen keikkoja tilaa.

Matka jäähalliluokkaan on suurimmillekin indiebändeille pitkä, eivätkä Oliver ja Romy ole siitä lainkaan pahoillaan. He pelkäävät ajatusta siitä, että ihmiset kypsyisivät heidän musiikkiinsa siksi, että sitä pakkosyötetään heille.

Ja kuten aiemmin on jo käynyt selväksi, tähteyskään ei heitä tunnu kiehtovan. Varmuuden vuoksi Romy kuitenkin vakuuttelee, että suosion kasvaminen ei muuttaisi bändin soundia täyteen ahdetuksi.

”Olisin todella onnellinen, jos voisimme pysyä juuri tämän kokoisina. Me saamme tästä hirveästi irti, mutta samaan aikaan yksityiselämämme ei häiriinny siitä. Voimme käydä klubeilla siinä missä ennenkin”, Oliver sanoo.

Haastattelu julkaistu Rumban numerossa 8/2012.