Rakkauden saarnamiehet pullistelevat kuin viidenkympin villityksessä
U2:n möhkälemäinen 12. studioalbumi on ehtinyt kerätä kiitosta paria viime levyä energisemmästä soinnistaan. Jotenkin ei yllättänyt, että esimerkiksi keskitien rockin nimeen vannova Q-lehti julisti albumin tuoreeltaan mestariteokseksi.
Vaikka rehvakkaasti ja melko pelkistetysti soiva No Line on the Horizon rullaa tosiaan vapautuneemmin ja eläväisemmin kuin U2:n aiemmat kaksi tämän vuosikymmenen levyä, ei uudelta albumilta löydy kovin koskettavia sävelkulkuja. Yhtyeen syksyllä esittämät lausunnot hedelmällisestä luomisvireestä tuntuvat siten katteettomilta.
Kokonaisuutena albumi kuulostaa yhtä masentavan pystyynkuolleelta ja ulkokohtaiselta kuin U2:n koko 2000-luvun tuotanto. Huomattavasti kiinnostavampaa jälkeä saivat uusimmilla levyllään aikaan esimerkiksi U2:n nuoremmat stadionkollegat, The Killers ja Coldplay, joista jälkimmäisen hienon uutuuden parissa tuottaja Brian Eno työskenteli ilmeisesti osin samaan aikaan U2:n levyn kanssa.
Albumin alku on ärhäkkää, kiertueelle ja radioon kelpaavaa pullistelua – jota kuitenkaan tuskin tarvitsee myöhemmin juuri muistella – The Edgen kuluneita kaikuriffejä ja Bonon ulinaa rakkauden suuruudesta. Bono latelee latteuksiaan politiikasta ja rakkaudesta yrittäen pitää pilkettä silmäkulmassaan. Pahimmillaan, kuten singlebiisi Sexy Bootsissa, Bono säntäilee teksteissään päättömästi kuin viidenkympin villityksen pauloihin jäänyt kiimainen valtiomies.
Käänteen kohti parempaa tekee levyn loppupuolen Fez – Being Born, jonka kaunis instrumentaatio tuo mieleen Enon Dabid Bowien kanssa Low-albumilla saavuttamat futuristiset seikkailut. Kappaleen nimi viittaa marokkolaiskaupunkiin, jossa U2 kuvasi Mysterious Waysin videon ja äänitti uutta albumia.
Loppulevy onkin varsin kiva. Napakasti säkenöivä Breathe on levyn ripeistä raidoista innostavin, mutta eniten kotonaan yhtye on hitaan kerronnallisissa kappaleissa kuten hienossa Cedars of Lebanonissa ja Unknown Callerissa. Seuraavan singlen viittaa sovitellaan kelvolliselle mutta turhan ilmeiselle Magnificentille ja mukavan höpsölle I'll Go Crazy If I Don't Go Crazy Tonightille.
Levyn kappaleisiin tuskin tarvitsee palata kuin vasta loppukesällä, jos vahvasti huhuttu U2:n Helsingin-konsertti ottaa toteutuakseen. Jos näin käy, olen toki eturivissä kärpäslasit päässäni.