Ulospääsyä etsimässä – arviossa Paperi T:n ja Khidin HBD RIP

Kaksikko palaa "rikospaikalle" levyllisellä karanteenimusiikkia.

Nick Tulinen
Paperi T & Khid
HBD RIP
Universal
8,0

On kenties hieman julmaa sanoa, että jos joku levy hyötyy tästä ajoituksesta, se on tämä. HBD RIP on kuin puuttuva muuttuja näiden omituisten olosuhteiden yhtälöstä. Kotikonttoreiden ja karanteenien musiikkia hetkiin, kun seinät ovat jo kaatuuneet niskaan.

Paperi T:n ja Khidin ensimmäinen yhteisjulkaisu Ex ovis pullus non natis serò fit ullus (2013) julkaistiin aivan eri maailmaan. Paperi T ei ollut vielä vienyt räppiä konserttisaleihin, eikä ollut musiikkipäällikkö eikä A&R, vaan vain yksi ”älykköräpin” Tupusta, Hupusta ja Lupusta eli Ruger Hauerista. Khidin juuret oli grimessä ja kokeellisessa minimalistisessa elektronisessa musiikissa. Hän tuskin osasi aavistaa, mitä tekisi suomiräpille lokalisoidessaan Memphis-soundia DJ Kridlokk -aliaksen turvin.

Pop ei ollut vielä rap vaan rock: Ex ovis pullus non natis serò fit ullus -ep:n julkaisuviikolla albumilistan kärkikahinoista löytyi Children of Bodom ja Black Sabbath. Muutoksen pyörät olivat jo pyörimässä. Vain elämää -ohjelmasta oli nähty se ensimmäinen kausi, jonka myötä kansakunta päätti kollektiivisesti Cheekin olevan suunnannäyttäjä.

Kertosäkeet kasvoivat ja undergroundistakin haluttiin ponnistaa kohti valtavirtaa. Tälle Paperi T ja Khid näyttivät keskisormea. Syvien bassojen siunaama abstrakti elektroninen musiikki ja kierot kielikuvat soivat marginaaliin padottua raivoa.

Uutiset kulttimainetta nauttivan projektin seuraajasta seitsemän vuotta myöhemmin olivat yllättäviä. Näiden vuosien aikana moni asia on muuttunut, HBD RIP -albumin suhteen merkittävimpänä se, että ”tunnemme” nämä artistit ”läpikotaisin”. Toisekseen, soittolistavetoisen musiikin kuuntelun ansiosta kuuntelemme musiikkimme monimuotoisempana kuin koskaan, kokeellinen ratkaisu ei vedä jakkaraa alta.

Näiden seikkojen vuoksi HBD RIP -albumi kuulostaa turvalliselta ja tutulta. Mutta toisaalta sisäänpäinkääntyneeltä ja klaustrofobiselta. Kumpikin räppäreistä on mukavuusalueellaan eli etsimässä ulospääsyä. Rivit ovat tiiviitä, mutta niiden väliin mahtuu sunnuntaihesarin verran asiaa. Viittaukset alkavat tietysti Ex ovis pullus non natis serò fit ullusista, perkaavat kaksikon diskografiaa ja ulottuvat ties minne skeneraportteihin ”alan” legendoista. Aggressiivisen edeltäjänsä sijaan HBD RIP on inhorealismia ja nihilismiä.

Punchlinen voisi nostaa miltä tahansa biisiltä. Itse asiassa niistä voisi koota käänteis-coelhomaisen pahan mielen aforismiteoksen. Khidin Taksi-kappaleessa toteama rivi on niin monitasoinen kuvaus pahoinvoinnista, sen syistä, seurauksista ja ylitsepääsemättömyydestä, että sitä on syytä jäädä pohtimaan:

”Kerroin taksikuskille mun kaikki ongelmat, eli osoitteen.”

Khidin tuottamat kappaleet saavat sämplediggarit raapimaan päitään ja toimisivat myös instrumentaaleina. Musiikki on Khidille tyypillistä niukkaa ja elokuvallista minimalismia, mutta rosoisemmaksi jätettyä kuin mihin häneltä on totuttu. Basso humisee, rutisee ja säröytyy ruvelle, pulssit kaikuvat kuin tyhjässä teollisuushallissa.

Auteur-kappaleen Dälekin mankeloinnin, nimikkobiisin Das Boot -tunnelmien ja Taksi-biisin tylpän tylytyksen jälkeen Putoaminen-päätöskappaleen triphopmainen maisema ja Ringa Mannerin laulama kertosäe upottavat pumpuliin: se ulospääsy löytyi sittenkin.