Usko, toivo ja Hurts – Arviossa manchesterilaisen duon viides albumi Faith

"Yhtyeen musiikissa ja sen ulospäin antamassa vaikutelmassa on ollut alusta asti läsnä jotain luoksepääsemätöntä, ehkä jopa hieman pelottavaa. Se jokin, joka saa kiinnostuksen heräämään ja tekee Hurtsista sen, mitä se on. Erityisen läsnä tämä energia on Faithilla, joka on kuin alkuräjähdystä edeltävä tiivistymä. Pieni piste, jossa materiaa on vasta vähän, mutta jossa on jo kaikki", kirjoittaa Vilja Vainio.

Sony
Hurts
Faith
LENTO
7,8

Solisti Theo Hutchcraftin ja kosketinsoittaja-kitaristi Adam Andersonin muodostaman brittiläisen synth-pop -yhtye Hurtsin musiikkityyli on muuttunut jonkin verran jokaisella albumilla, mutta säilyttänyt samalla tunnistettavan perusolemuksensa. Duon 4. syyskuuta julkaisema viides studioalbumi Faith ei ole tämän kehityskulun suhteen poikkeus. Tällä kertaa muutos on vain aiempaa huomattavampi.

Uusi albumi on raaka ja aito, vain välttämättömiin elementteihin riisuttu kokonaisuus, jolla sävyt ovat selvästi totuttua tummempia. Kovat perkussiot ja pelkistetyn futuristiset konetaustat tekevät yleistunnelmasta dystooppisen, ja vaikka kuorittujen kerrosten alta paljastuu lopulta yhtyeen tuttu ja väkevä musiikillinen ydin, ei esimerkiksi Fracturedin ensi kerran kuullessaan voi olla hätkähtämättä. Kappale on nimittäin Hurtsin tuotannossa luultavasti kaikkein kauimpana siitä kokonaiskuvasta, jollaiseksi yhtyeen tyylin oli mielessään konstruoinut.

Vaikka muut albumin kappaleet eivät olekaan yhtä kokeellisia, lipuu synkkä melankolia myös niiden läpi mustanpuhuvina säikeinä. Lohduttomuus on välillä niin käsin kosketeltavaa, että esimerkiksi Voices-kappaleelle janoaisi edes hieman pehmeyttä ja lämpöä; sidoslankoja, jotka vetäisivät musiikin yhteen. Myös alku-uralle tyypillisiä balladimaisempia pop-anthemejakin albumilta löytyy, vaikkakin myös ne sukeltavat muun musiikin virrassa hämärän rajamaille. Yhtyeen aiemmasta tuotannosta albumilla muistuttavat eniten kappaleet All I Have to Give, Slave to Your Love sekä Suffer.

Tuttuuden tunnetta albumille tuovat myös kristinuskoon liittyvät viittaukset. Uskonnollisten symbolien ympärille kietoutuva jännite onkin yksi niistä tekijöistä, jotka tekevät Hurtsin imagosta samalla sekä kiinnostavan että vaikeasti tulkittavan, tutkimattoman.

Kristinuskon visuaalisia symboleja löytyy jo esimerkiksi yhtyeen Exile-albumin (2013) kappaleiden Blind jaSomebody to Die for musiikkivideoilta. Kristinuskoon viitataan myös useiden yhtyeen urallaan julkaisemien kappaleiden sanoituksissa, ja yhtymäkohtia siihen löytyy paljon myös uudelta albumilta. Hyvin suoria viittauksia uskontoon ovat esimerkiksi jo albumin nimi Faith, usko, sekä kappale Redemption, lunastus, jolla jumalaa puhutellaan suoraan – ja jonka sointukulku tuo hetken ajaksi mieleen The Cranberriesin Zombien.

Uudella albumilla uskon voi kuitenkin käsittää albumin taustatarinan pohjalta yleisemmin luottamukseksi tai sen menettämiseksi koko elämää kohtaan. Yhtyeen aiemman Desire-albumin  julkaisuvuonna 2017 Adam Anderson kertoi  julkisuuteen avoimella kirjeellään kärsimästään pitkäaikaisesta masennuksesta ja ahdistuksesta. Solisti Theo Hutchcraft taas on kuvaillut haastatteluissa uuden albumin työstämistä edeltänyttä itsetutkiskelun ajanjaksoa, jolloin hän oli uupunut ja osin hukassa elämänsä suunnan kanssa. Hän kertoo esimerkiksi kyseenalaistaneensa ammatillisia valintojaan samalla myös yhtyeen tulevaisuuden. Albumin tekeminen kuitenkin näytti, että valittu polku oli ollut oikea ja musiikin tekeminen se, mitä hän elämässään halusikin tehdä. Vaikeita asioita käsitellessään duo toivookin myös kuulijoiden löytävän albumilta oman totuutensa.

Kristilliseksi yhtyeeksi Hurtsia ei voi luokitella myöskään siitä syystä, ettei uskontoon suhtauduta yhtyeen tuotannossa kritiikittömästi, vaan järjestäytynyt uskonto kuvataan usein klaustrofobisten tunteiden kautta lahkomaisena ja tukahduttavana. Kristinuskon symbolit voikin nähdä osin raaka-aineena, josta yhtye muotoillee pohjaa teemoille, jotka se haluaa nostaa esiin.

Uskonnon lisäksi Hurts ottaa tuotannossaan kantaa myös muihin kysymyksiin. Yhtyeen musiikkivideot ovat jo itsessään taideteoksia, mutta monet niistä käsittelevät lisäksi suuria ja tärkeitä teemoja, kuten ulkopuolisuutta ja vähemmistöjen oikeuksia. Usein aiheet tuodaan esiin määrätietoisesti, mutta niitä ei alleviivata, vaan protesti tehdään taidokkaan hienovaraisesti.

Juuri symbolien käyttö ja vähäeleisyys tekevät Hurtsista moniulotteisen, joskin samalla haastavan tulkittavan. Yhtye näyttää tiedostavan tämän myös itse. Identiteettiä käsittelevän Wings-kappaleen (albumilta Surrender (2015)) musiikkivideolla tungetteleva toimittaja esittää solisti Hutchcraftille kysymyksiä, joita yhtyeeltä saattaa olla todellisuudessakin kysytty: ”Käyttekö te läpi identiteettikriisiä? Mitä tapahtui bändille, jota rakastamme? Oletteko te kehno (poor) yhtye, joka yrittää olla cool? Vai cool yhtye, joka yrittää olla kehno? Anteeksi, ketkä ovat todellinen Hurts?”

Tärkein on ehkä kuitenkin toimittajan viimeinen kysymys:
”Oletteko huolissanne siitä, etteivät ihmiset ymmärrä teitä?”

Edeltävään kysymykseen liittyen voisikin ehkä kysyä, mikä Hurtsissa on se jokin, joka siitä pitäisi ymmärtää? Onko mikään lopulta autenttista?

Olivat vastaukset näihin kysymyksiin mitä tahansa, on Hurtsin imago joka tapauksessa rakennettu todella kiehtovasti ja taidokkaasti. Yhtyeen musiikissa ja sen ulospäin antamassa vaikutelmassa on ollut alusta asti läsnä jotain luoksepääsemätöntä, ehkä jopa hieman pelottavaa. Se jokin, joka saa kiinnostuksen heräämään ja tekee Hurtsista sen, mitä se on.

Erityisen läsnä tämä energia on Faithilla, joka on kuin alkuräjähdystä edeltävä tiivistymä. Pieni piste, jossa materiaa on vasta vähän, mutta jossa on jo kaikki. Alkutekijöihinsäkin pelkistettynä Hurts on todellinen, mutta silti yhä arvoitus. Sen performanssit ovat välillä kuin hurmoksellisia kulttirituaaleja, joihin voi osallistua, mutta joita ei voi täysin ymmärtää.

Oikeastaan Hurts on tässä mielessä itsekin kuin uskonto.